Minun kai pitäisi tässä vaiheessa ilmoittaa olevani kaikkitietävä kertoja. Mutta en ole. Olen korkeintaan satunnaisesti kaikkitietävä kertoja. Se tarkoittaa, että tiedän joskus enemmän kuin henkilöhahmot itse, joskus vähemmän kuin talon kultakala, ja toisinaan muistini täydentää aukkoja mielikuvituksella niin vakuuttavasti, että alan itsekin uskoa siihen. Voin esimerkiksi kertoa täsmälleen, mitä päähenkilö ajatteli eräänä marraskuisena tiistaina kello 14.17. Tai sitten en voi. Riippuu siitä, muistanko, olenko juuri silloin kaikkitietävä vai pelkästään utelias. Saatan myös liioitella. Joskus pieni vastoinkäyminen paisuu antiikin tragediaksi. Toisinaan taas maailmanlopulta näyttävä tapahtuma kutistuu sivulauseeksi, koska en viitsi tehdä siitä numeroa. Kertojallakin on oikeus huonoihin päiviin. En myöskään lupaa pysyä täysin puolueettomana. Jos joku hahmo vaikuttaa erityisen ärsyttävältä, se voi johtua hänen käytöksestään. Tai minun. Ja ennen kuin kukaan ehtii kysyä: ei, tämä ei ole autofiktiota. Se on vain epäilyttävän lähellä sitä. Jos tunnistat näiltä sivuilta minut, itsesi, naapurisi, vanhan opettajasi tai lähikaupan kassahenkilön, kyse on joko sattumasta, kirjallisesta harhasta tai siitä, että todellisuus on viime vuosina alkanut matkia kaunokirjallisuutta huolestuttavan innokkaasti. Kaikki tämän kirjan tapahtumat ovat siis joko totta, melkein totta, melkein melkein totta tai niin uskottavia, että niistä tulee ennen pitkää totta jonkun toisen elämässä. Tervetuloa mukaan. Minä kerron tarinan. Ainakin ne kohdat, jotka satun tietämään.

II kaiken alku

On siis kesäkuun alku ja minut on kutsuttu työkkäriin, jossa minun pitäisi kuulla uusista lakipykälistä jotka koskee työttömyysturvan saajaa. Työkkäri on siis paikka jossa aika kulkee eri nopeudella kuin muualla maailmassa. Kellon sekuntiviisari liikkuu siellä virallisesti, mutta henkisesti se täyttää lomaketta 14B. Saavuin paikalle viisi minuuttia etuajassa. Se on virhe. Kaikki tietävät, että työkkärissä viisi minuuttia venyy helposti puoleksi eliniäksi. Minä tiedän tämän, koska olen juuri nyt satunnaisesti kaikkitietävä kertoja. Vastapäätäni istuu virkailija, jonka pöydällä on kahvikuppi, näyttöpäätteellä kaksikymmentäseitsemän avointa välilehteä ja ilme, joka kertoo, että hän on nähnyt enemmän ansioluetteloita kuin kukaan ihminen ansaitsisi.

– Sinulla on ollut aika paljon pätkätöitä, virkailija toteaa. Nyökkäsin vahingossa.

– On ollut. Jos työsopimuksia voisi kerätä jääkaapin oveen magneeteilla, joutuisin ostamaan isomman jääkaapin. Virkailija hymähtää. Se on pieni voitto. Työvoimahallinnon hymähdys on harvinainen luonnonilmiö, vähän kuin täydellinen auringonpimennys tai bussin saapuminen täsmälleen aikataulussa. Ruudulla vilisee vuosia: kaksi viikkoa siellä, kolme kuukautta täällä, viikonloppuja ravintolassa, sijaisuuksia koulukeittiössä, kassavuoroja, varastoa, keikkoja. Työtä on ollut juuri sen verran, ettei sitä voi kutsua vakaaksi, mutta juuri niin paljon, ettei kukaan usko sinun olleen tekemättä mitään.