Minä, Rovasti, istun huoneen keskellä. Pieni pöytä edessäni, virsikirja pitsiliinalla. Kaksi kaunista kahvikuppia. Ikkunaan ropisee kesäsade. Päivän ainoat hautajaiset on ohi. Nyt voisi pohtia huomista saarnaa, muttei millään jaksa. Liperit kiristää jotenkin omalaatuisesti. Ajatukset kiertyy hautajaisiin. Miltei satavuotias ihminen, hautajaissaatossa kolme ihmistä. Siinäkö se kaikki on. Vainajan vaimo puuhastelee kahvipannun kanssa keittiössä. Tuskin rouva muistaisi minua jos lähtisin pois. Kävelisin kylmästi. Mutta vainajan kaksi lasta seisoo ulko-oven luona tupakilla. Nousen tuolista, kävelen ikkunaan ja tarkistan ovatko he ovella, ovat. Kävelen keittiöön ja katson rouvaa. Hän ei huomaa minua. Voisin keksiä jokin hätätapauksen, tälläiset pienet synnit jumala katsoo sormien läpi. Tahdon uskoa niin. Ei herra jumala, en minä voi nyt lähteä. Istun takaisin tuoliin. Lapset palaavat tupakilta, rouva tulee kahvipannun kanssa. Nyt minä sen sanon, että on hätätapaus.

-Hätä, saan sanottua. Sana jää kesken. Kolmikko osoittaa vessan ovea.

No niin, tässä se oli.