Routamäki

 

Rovasti Routamäki makaa alasti sakastin lattialla. Pienestä ikkunasta soljuu huhtikuun pölyinen valo. Betoniseinät hikoilee. Kirkkosalista kuuluu muutama yskähdys. Sitten askelia, Routamäki tunnistaa ne helposti. Askeleet on kanttori Ojalahden. Kaiut lisääntyy. Routamäestä tuntuu että äänet kantautuu lapsuudesta saakka. Rovasti ponnahtaa pystyyn. Äänet sumentuu muistoihin.

Hän ottaa ripeitä askelia kohti sakastin ovea. Iso mies tarrautuu kahvaan, pysähtyy hetkeksi. Hän katsoo kirjotuspöytää ja puutuolia jolle rovastin mustakaapu on taiteltu. Nyt on aika. Rovasti avaa oven, se narhataa. Rosvasti astuu ulos sakastista. Painava tammi ovi sulketuu hänen takana. Routamäki tietää ettei hän ole uljas näky, mutta ihmisen poika silti.

Katsokaa lampaat, karsokaa nyt kerralla. Hän miltei kaksimetrinen, vanttera, vanha mies. Mutta askel on varma. Routamäki ottaa ripeitä askelia. Nopeasti hän kävelee penkkirivien välissä. Eturivin mummut eivät heti tajua, että rovasti on ilkosillaan. Muutama ydinperhe, kääntää katseensa pois rovastista. Rovasti ohittaa takarivin rippikoululaiset, he taputtavat ja viheltävät rovastin marssii ohi. Kanttori kuikuilee yläparvelta.

Routamäki on ovella, hän seishtuu vielä kerran. Kirkkoväki on hänen kannoilla. Iso mies astuu ulos, kelmeään kevät ilmaan.

Rovasti etunenässä, ja satapäinen kirkkoväki marssii pienen pitäjän raittia. Vasta parin kilometrin päässä, rautatieaseman kohteilla poliisipartio kohtaa tämän iloisen joukkion. Poliisipartion miehet astuvat ulos autostaan. Ei tähän tarvita sanoja.

Rauhallisesti Routamaa nousee mustanmaijan takaosaan. Nuorempi kontaapeli painaa oven kiinni. Ja tähän päättyi Routanaan 39 vuotinen rovastin ura.