hallasuo, makaa alasti sakastin betonilattialla, se on kostea viileä. Muinoin hän on ollut vihreä riikinkukko nyt hän on harmaa luukasa

Sakastin punertava betoniseinä hikoilee soikeita kyyneleitä. Mustakaapu roikkuu tuolin selkämyksellä. Hallasuo ei tiedä miksi on täällä. Tai miksi makaa lattialla. Kapeasta ikkunasta solahtaa valoa, se on vaaleaa kevätvaloa. Kaikki huoneen värit ovat elokuvan värejä, sellaisia joita vain puolalainen ohjaaja käyttäisi. Ikkunaan on maalattu koristeellinen Jeesus. Hallasuo nousee istumaan. Ikkunasta soljuu lisää valoa, Ikkuna Jeesus räpyttelee silmiään. Nopeasti valo kuihtuu pois, nyt istuva rovasti räpyttelee silmiään.

                      Sakastiin kantautuu askelia. Hallasuo uskoo askelten kuuluvan kirkkokuorolle.  Samassa kuuluu puheen sorinaa ja muutama kevyt yskäisy. Sakastissa äänet ropisevat tai kaikuvat, riippuen mistä kohtaa salia ääni tulee. Rovastin päässä äänet muuttuvat luotien ääniksi. Hetken aikaa hän luulee olevansa Syvärillä. Lopulta kaikki äänet loppuvat. Rovasti on jo tottunut pimeyteen ja hiljaisuuteen. Jän nousee ylös ja hypistelee kaapuaan. Hallasuo ei aio pukea sitä ylleen. Kaapu pukee hänet aikaan, paikkaan ja virkaan.

                      Hallasuo on pappissukua, ollut 1700-luvulta lähtien. Perunapappi Lauren ei ole hänelle sukua. Hallasuon ajatukset kulkevat menneessä. Sodassa ja pula-ajassa. Lapsuuden maakellarit viehättävät häntä. Lapsena hän saattoi istua tuntikausia kosteassa maakellarissa. Itseään hän oli paossa. Nyt tuntui kuin koko papin ura on yhtä maakellarissa istumista. Kosteaa ja kuihtuvaa. Hallasuo ei ole enää vuosikymmeniin viihtynyt missään. Hän ei tunne enää ihmisiä, eikä heidän tapojaan. Työnsä hän on tehnyt tunnollisesti, lopun aikaa ollut kotona, perheen parissa. Sakastin ikkunasta solahtaa taas valoa. Rovasti ei muista kauanko ehti seistä pimeässä. Hän kävelee pellin eteen, kosteus saa varpaat käpertymään. Hän katselee pelin kuvajaista, heijastusta. Hiukset on kuin keväinen pelto, posket lommossa ja kädet kuin lapiot. Syliväli ainakin kaksi metriä. Hallasuo ei pidä heijastuksestaan, liikaa muistoja. Hän ei viihdy sakastissa. Eikä varmasti viihdy alttarilla. Tarkasti ottaen hän viihtyy pimeydessä ja hiljaisuudessa.

                      Rovasti kääntää takapuolensa peilille. Ei huono. Hallasuo pitää ajatusta omanaan. Hänelle riittää seisoskelu ja synkistely. Hallasuon selkä suoristuu, se on merkki ryhdistäytymisestä. Hän ottaa kuusi askelta ja pysähtyy. Ryhti painuu kumaraan. Varmuus katosi hetkeksi. Se epätoivon hetki kesti vain sekunnin osia. Rovasti Hallasuo kolauttaa sakastin oven auki. Kirkkoväen katseet kohdistuvat alastomaan rovastiin. Varmoin askelin Hallasuo kävelee poikki kivisen kirkon. Paljaiden jalkapohjien lässähdykset saavat aikaan kummallisen kaiun.

                      Eturivin vanhuksilla suut ovat auki. Keskirivinen omakotitaloväki on sulkenut silmänsä. Yksinhuoltajaäidit ovat peittäneet nuorimmaisten silmät. Takarivin rippikoululaiset intoutuvat taputtamaan. Päästyään ulos rovasti räpyttelee silmiään. Ripein askelin hän suuntaa kohti kauppalan pääkatua. Osa kirkkoväestä seuraa rovastia ulos.

                      Kevätvalo tekee rovastin kehosta rujon oloisen. Sellaisen kirveellä veistetyn. Päästyään pääkadulle rovasti seisahtuu ja katsoo taakseen, viimeisen kerran. Hänen perässään kulkeva ihmisjoukko on kasvanut. Se on aikakin kolmekymmentä ihmistä. Kaikki tämä keskeytyy kun kauppalan nimismies pysähtyy joukon kohdalle. Nimismies Antero Tuomimaa taluttaa alastoman Hallasuon autonsa takapenkille. Rovastia seurannut väki ei osaa tehdä mitään.

                     Riikinkukko on palannut. Herran tiet ovat tutkimattomat.