Hallasuo saapuu hoitokotiin (vuorisaarna muunnelma)

Hallasuo joutui tahtomattaan tehostetun asumisen vanhus yksikköön. Siellä hän näki vanhusjoukot. Hän nousi juhlasalin lavalle ja istahti keltaiselle muovipenkille. Kaikki sairaat ja vanhat tulivat Hallasuon luo. Silloin hän avasi suunsa ja sanoi näille.

-Autuaita ovat täällä olevat, sillä tämä on tehostetun asumisen yksikkö.

-Autuaita ovat muistisairaat, sillä täällä teidät unohdetaan kolmessa vuorossa.

-Autuaita ovat hiljaisesti riutuvat, sillä täällä hoitajatkin hiljaisesti riutuvat työtaakan alla

-Autuaita ovat ihmiset jotka haluavat paeta täältä, sillä täältä voi paeta.

-Autuaita ovat kylpyyn ja puhtaat vaatteet saaneet, sillä tänään on kylpy ja pyykkipäivä.

-Autuaita ovat rauhattomat ja kärsimättömät, sillä täällä suositaan kokeellista lääketiedettä

-Autuaita ovat muistisairaat, sillä tämä on tehostetun asumisen yksikkö.

Te kaikki olette tämän paikan valkeus. Te olette täällä kätkössä ja unohduksessa. Loistakoon teidän valo, sillä kukaan teitä enää ei muista. Älkää luulko että olen teitä ylempänä. En minä tullut kumoamaan hoitoa, vaan tukemaan heitä työtaakan alla. Totisesti sanon teille, vaikka taivas ja maa katoa, ei katoa tehostetun asumisen vanhus yksikkö. Vielä te kuulette kun lääkäri sanoo teille ”te syötte väärin” tai hoitaja sanaa ”menkää nukkumaan

 

Hallasuo

Rovasti Hallasuo yrittää nousta. Mitää ei tunnu tapahtuvan. Häntä puristaa rinnasta. Jättimäisellä kädellä hän tarraa kiinni puristuskohdasta. Hänet on sidottu kiinni. Hän nostaa päätään. Hätäillen hän katselee ympärilleen. Valo on kirkasta, luonnotonta. Huoneessa on viileää. Jokin hahmo seisoo selin häneen. Hahmo katselee ulos ikkunasta. Äkisti ihminen huudahtaa, pelokkaalla äänellä.

-Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat! Huuto saa Hallasuon pelkäämään. Ne, jotka juoksevat ulkona ovat vieneet hänen villatakkinsa ja kengät. Sairaanhoitajan näköinen mies kolauttaa oven auki, nopein askelin hän kulkee huoneen poikki. Askeleista kuuluu omalaatuisia läsähdyksiä. Nopeasti hän on huutavan hahmon luona. Ennen kosketusta, hoitaja sanoo huutajalle.

-Tuomas, tule istumaan. Sinä et juo etkä polta enää. Käsivarressasi on nikotiinilaastari. Se auttaa sinua. Hoitajan sanat rauhoittaa molemmat miehet. Hallasuo katselee istuvaa Tuomasta. Hän näkee Tuomaassa raamatullisen miehen. Hallasuo muisti kuinka Jumala loi ihmisen ja lattoi tämän viljelemään ja varjelemaan Eedeniä. Nyt kaikki vanhat ja sairaat ihmiset ovat tehtostetun asumisen yksiköissä, vaikka heidän paikka olisi Eedenissä. Ajatus ja nykyinen näky on rivolla tapaa härski. Kumpa Jumala saisi lyötyä hajalla tälläiset laitokset, jolloin hän voisi palauttaa vanhan ajan yhteisöllisyyden. Muutaman sekunnin hiljainen ajatteulu palauttaa Hallasuon pelon. Hänen päässään kulkee ajatuksia omalaatuisissa sykleissä. Hallasuo uskoo, että ulkona juosseet ovat myös sitoneet tähän sänkyyn. Hallasuo heilutteelee kaikkia raajojaan. Kookas hoitaja kävelee Hallasuon luo, ottaen tätä kädestä. Tuomas kulkee hoitajan vanavedessä. Se saa Hallasuon pelon lentämään nopeammin ja raivokkaammin.

-Hallasuo rauhoitukaa. Nyt on ilta, voitte nukkua rauhassa. Jospa minä istun teidän kanssa tässä näin. Saatte unen päästä kiinni.

-Istu vaan. Seksiä on turha toivoa! Hallasuo kummastui sanallista kiivauttaan. Tuomas ottaa tuolin ja tulee kolmanneksi istumaan Hallasuon sängyn vierelle. Hallasuo rahoittuu ja on taas turvallista taas maata. Rauhaisa tila särkyy kun Tuomas kuiskaa.

-Niin! Ja hae meidän vinnat ja tupakit tuolta noilta ulkopuolisilta! Hallasuosta tämä kaikki tuntuu unelta ja hänellä on vaikeuksia ymmrätää tämän kaiken tarjoitusta. Omalaatuiset unikuvat ovat liian todellista. Hallasuon ajatukset laukkaavat unen ja valveen rajalla. Ajatukset tarkentuvat nikotiinilaastariin. Se saa hänet pohtimaan onko hän koskaan polttanut tupakkaa tai juonut viinaa. Ehtoollisviinin juontia sunnuntaisin hän ei laskenut juopotteluksi. Kohtuus kaikessa. Nopeasti Hallasuo on unessa.

Hallasuo hätkähtää hereille. Hän tunsi nähneensä pelottovaa unta. Hän oli varmasti ollut ratsastamassa Mannerheimin kivihevosella. Hevosen nimi katosi heräämisen myötä. Ikkunassa taas seisoo ihminen.

-Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat. Huuto ei ole enää niin pelottava kuin edellisellä kerralla. Hallasuo pelkäsi, että hänenkin tupakit ja viinat on viety. Tuttu hoitaja astui huoneeseen. Hallasuon vainoharha juoksioita kohtaan vähenee. Hän tiesi olevansa turvasssa. Sillä hän muisti Tuomaan tarinan isästään. Tuomaan isä oli ollut viljelijä. Hallasuon isä on ollut lammas- ja sikafarmari. Tässä suhteessa he muistttivat raamatun tarinaa, sillä olihan Kain ollut peltomies ja Aabel lampuri. Nukahtaminen suojaa häntä pelolta.

Kolmannen kerran Hallasuo hätkähtää hereille. Hän ei enää makaa. Hallasuo ei käsitä miten on joutunut rullatuoliin istumaan ja ison salin reunalle. Hän on jonkinlaisella turvavyöllä kiinni. Tuolissa on rauhalista ja hyvä istua. Salissa on ihmisiä, jonka valaistus on luonnoton. Ihmiset aukovat suutaan epätahdissa. Hallasuon katse tarkentuu salissa seisovaan pappiin. Se veisaa tuttua virttä. Toisekseen veisaaja on nainen. Hartaustilaisuus tämä on. Hallasuon mielestä, hänen pitäisi olla tuon papin paikalla. Hallasuon suusta pääse hätäilevä mutina.

-Tuo on vienyt minun työni ja vaatteeni. Hallasuon vieressä istuu Tuomas, joka kuiskaa matalla äänellä hänen korvaan.

-Niin, se on vienyt myös meidän tupakit ja viinat. Yllätävää kyllä, lause rauhoittaa Hallasuota. Kaksikko lopettaa rupattelun. Hallasuo huomaa muitakin virheitä tuon valerovastin toimissa. Valerovasti veisaa virrestä viisi. Eikä nyt ole edes adventti, ei nyt voi veisara virrestä viis. Hallasuo katselee ympärilleen. Joulukuusi on paikallaan nurkassa, se näyttää ihan Jukkapalmulta. Kynttilöitä pöydillä, pari tontttua sekä joulupukki. Joulupukki on aliravittu ja tontut yliravittuja. Hallasuo viihtyy näissä adeventtijuhlissa, vaikka liian moni asia on pielessä.

 

II

Hallasuo herää. Häntä risoo tämä jatkuva heräily. Voispa nukkua ja nähdä unta Marskista. On pimeä, se miellyttää Hallasuota. Nopeasti silmät tottuvat pimeään. Viereisessä sängyssä makaa Tuomas. Hän kuorsaa ison ihmisen tavoin. Hallasuota ei ole sidottu, se nostaa miehen onnellisuutta. Nopesti mies istuu sängynlaidalla. Tämä ei tunnu kodilta, täältä täytyy paeta. Hallasuo varmoin askelin mies kävelee ikkunaan. Hän on korkealla, liian korkealla hypätäkseen ikkunasta. Nopeasti mies on ovella. Pelokkain ottein hän aukaisee oven. Askeleet pitenevät ja nopeutuvat, Hallasuo tuntee juoksevansa. Käytällä ei ole ketään. Kolmessa sekunnissa hän on hissin luona. Hissiin päästyään Hallasuo katselee näippäimiä. Ihan omalaatuisia merkkejä. Hän painaa alinta näppäintä. Hissi kulkee alaspäin. Hissin ovi aukeaa ja suuressa aulassa ei ole ketään. Ulko-ovelle on kuusi askelta. Ulko-ovikin aukeaa itsestään. Ulkona Hallasuo tuntee taas juoksevansa. Ulkona on mielyttävän pimeää. Nopeasti hänet tavoittaa kaksi ihmistä. Mies on tuttu, pelastavan enkelin oloinen.

-Hallasuo! Mennään takaisin! Hallasuo haluasi itkeä, mutta kyyneleet ei valu. Taas hän on takaisin hissiä ja huoneessa. Hallasuo on taas sidottuna sängyssään. Kun kiinioton suorittaneet ihmiset kääntävät selän Hallasuolle ja toinen sanoo.

-Onneksi vaatteissa on liiketunnistemet! Hoitajapari poistuu käytävälle. Hallasuo on väsynyt. Hän hätkähtää, sillä Tuomas istuu sängyn vieressä. Tuomas hymyilee.

-Tuolla ulkona hoitajat saivat kiinni ne varkaat! Kohta hoitajat tuo meidän viinat ja tupakit takaisin!

 

III

Hallasuo hätkähtää valveille. Viileässä sairaalahuoneessa neonvalo sykähtelee särähteleviä säteitä ympäriinsä, saaden huoneen muistuttamaan helvetin esikartanoa. Emiritusrovasti tuntee olevansa yhtäaikaa tulessa ja jääkylmä. Hän oli ollut, on ja tulee olemaan nuhteeton mies, elämäntavoiltaan ja ajatuksiltaan. Rätisevät valosäteet pyyhkivät rovastin kasvoja. Kasvot joilta ei enää voi lukea surua tai iloa, kasvot kertovat vanhuudesta ja jonkilaisesta ikilevon kaipuusta. Huoneessa makaava mies, jolta sairaus on vienyt puhekyvyn ja voimista on jäljellä rippeitä. Hänellä ollut valtaa ja voimaa, sellaista jota kauppalan muut ihmiset kumarsivat. Ei rovasti kumartamista kaivannut, eikä porsaiden porun perään kysellyt. Rovasti on aikoinaan kirkon piirileikeissä suututtanut moniakin ihmisä, joka voimaakaampia ja vallakkaampia. Kun rovastin oikeamielisyys kantaui kauppalan ulkopuolelle, silloin hän sai aina anteeksi omapäisyytensä. Toistaiseksi kuitenkin. Jumala antoi anteeksi ikuiseksi ajaksi, ihmiset lyhyemmäksi aikaa. Kaunaa hänelle kannettiin vieläkin, kuin vettä pohjattomasta kaivosta.

Rovasti tuntuu enää voimaantuvan yhdestä tiedosta. Viimeinen ja varma tieto kuoleman läheisyydestä. Se on Hallasuon välittömässä läheisyydessä. Kosketus etäisyydellä.

Joskus Hallasuo ollut mies jota on pidetty korkeassa arvossa, jo pelkästään olemuksensa perusteella. Levittäessään kädet, sormien väli on kaksi metriä ja yhdeksän senttiä. Hän muistuttaa elämän puuta. Kanttori Kuljunmaa kutsui Hallasuota Ymriksi. Kuljunmaa on Norjalaista viikinkiki sukua. Kanttori Kuljunmaa on tehnyt maisterin päättötyönsä uskokontojen elämän puu-tarinoista. Ymri on viikinkitarustojen elämänpuu. Viikinki tarujen mukaa Ymri kaatuu viimeisenä päivänä, maailmanlopun enteenä. Rovastia kukaan ei uskaltanut pilkata, edestä päin, eikä takaapäin. Ei häntä pelätty, jos pelättiin se tehtiin kunnioittavasti. Hallasuo otti leikinlaskun kannalta Kuljunmaan puheet Ymristä ja maailmalopusta.

Hän on viettänyt koko elämänsä ilman rieuttautta ja haureutta. Kun koko kauppalan väki teki kaiken sen mitä Hallasuo väheyksyi ja sääli. Yli äyräydeinkin. Jollakin tasolla hän ymmärsi riettauden tarpeen, haureuden tarve häntä kummastuttaa vieläkin. Osat ovat osittain vaihtuneet. Tänä yönä häneen kohdistuu koko kauppalan sääli ja väheyksentä. Kauppalan väen harjoittama haureus ja riettaus on hävinyt, tilalle tullut väheksyvä kuiskinta rovastin alennustilasta. Kauppalan väki on varma, että se on Jumalan rangaistus ääri kunnollisesta elämästä.

Kunpa Hallasuo olisi tiennyt mitä tarvitaan haureuden lopettamiseen kauppalassa. Tämä puhekyvyn menetys varmisti haureuden loppumisen kokonaan ja riettautta harjoitettiin vain vieraiden ihmisten kanssa, kauppalan ulkopuolella. Hallasuo tietää mitä kieltäminen ja kieltolaki tekee ihmismielelle. Hallasuon isä, Joonas, oli laillisuusmiehiä. Joonas oli tehnyt kaikkensa viinan paheiden lopetammiseksi. Alkoholi koitui Joonaaan kohtaloksi. Vaikka Joonas oli voideltu Jumalan pyhällä hengellä. Joonas voiteli itseään kirkkailla juomilla. Alkoholia janosi, hän vaelsi loppun elämmänsä virvoittavien alkoholijuomien aavikolla. Sillä aavikolla ei ollut sijaa muulle elämälle.

Hallasuo tietää lopun olevan lähellä ja pääsevänsä kalkittuun maahan, sinne mistä Jumala tulee noutamaan hänet viimeisenä päivänä. Hän tiesi jo nuorena ettei ole mitään ylipääsemätöntä, saati mitään mahdotonta, paitsi ikuinen elämä. Tottumus ja harjaannus kuljetti miestä kokonaisen elämän läpi. Tänä yönä suurin kaikista, kuolema, hoitasi Hallasuon hautaan, sillä kuolema oli tottunut ja harjaantunut tässä asiassa. Tuntuu kuin särähtelevä neonvalo olisi ainoa asia joka pitää Hallasuon järjissään tässä talviyössä. Hän ei ollut koskaan odottanut tai pelännyt kuolemaa. Kuitenkin tänään tuntui kuolema olevan pelottavan lähellä, joka puhuttelevan häntä erityisen mustan karhealla äänellä. Ääni oli selaainen musta joka muistutti kaikkien värien äiti. Jumalallinen musta, joka on kaikkien värien neitsyt Maria.

Hallasuo on sitonut itsensä monin kahlein elämään kiinni. Jopa lääkärit ovat auttaneet Hallasuota pysymään elämässä kiinni, mutta nyt kuolema korjaa satoaan. Emeritus rovasti katsoo käsiään. Pyörittelee niitä. On hänelle ennustettu käsistä. Silti hän on tiennyt miksi on maan päällä ja miksi kuolee. Täm yö on niitä jolloin tyytyväinen ihminen herätetään onnen unestaan. Sitten kuolema kertoo hetken tulleen. Kuolema on tänä yönä se valkeuden tuoja, totinen valkeus.

Hallasuo nousee istumaan. Tuomas kuorsaa vieressä. Rovasti silmäilee nukkuvaa miestä. Kääntäen päänsä pois. Hän ottaa askeleen huoneen sivustalle, peilin eteen. Siinä hän katselee kalpeita kasvojaan. Kääntyy katsomaa Tuomaan samanväristä naamaa. He ovat kuin kaksi marjaa. Molemmilla toinen jalka haudassa, ellei enemänkin. Hallasuo on vähätellyt sairauksia ja sairaita. Tänä yönä hän kohtaa pelkonsa, ihmettelen miten kauan sairaus runtelee hänen sieluaan. Hän on eritellyt oireita. Hallasuo on löytänyt enemmän oireita kuin lääkäri. Sairaus täytyi tulla perkeleestä. Kuolema olisi Jumaln henkäys, ei Jerikon pasuunan kaltainen muurin murtaja.

Hallasuo kulki vaivailloisesti ikkunan eteen. Nojautui kapeaan ikkunalautaan. Ulkona on pimeää, hento räntäsade vihmoo luonaasta. Jos olisi kesä, silloin tuollainen hentoinen lounatuuli kevyesti hönkäilisi. Sellainen kesäinen vieno tuuli tietää hyvää kalan saalista. Tämä pimeä näyttää kuluttavan Hallasuon henkisestä öljylampusta viimeisetkin öljypisarat. Ei Hallasuota puhutellut kuoleman lopullisuus, vaan sen kokonaisvaltaisuus. Miten jokin yksittäinen asia voi olla näin suuri. Niin suuri että kuolema savuttaa jokaisen elämän olennon. Tänään kuolema tuntuu olevan Jumalaakin suurempi.