Rovasti Hallasuo on haudattu. Mirja on surrut tarpeeksi. Koko elämänsä. Isän kuolema vapautti hänet tästä kauppalasta, äidin kuolemasta on niin kauan, ettei se suru kosketa usein. Mirja on sukunsa viimeinen jäsen. Tästä kauppalasta on päästävä pois. Mirjan omaisuus mahtuu kahteen matkalaukkuun. Hautajaisista on kulunut alle vuorokausi ja Mirja istuu vilkkaan kujan varrella Lissabonissa. Perintörahoilla hän sai menolipun ja pikkuisen yksiön Lissabonista. 48 vuotta Mirja on unelmoinut merestä, se on hänen ainoa unelmansa. Ainakin sen jälkeen, kun hän ymmärsi ettei lapsia tule rukoilemalla tai kulkemalla vuoteensa toiseen. Mirja harvoin ajatteli lapsettomuuttaan tai millainen äiti olisi. Sukulaiset ja ystävät kyllä hoitivat murehtemisen ja huomattelun.
Mirja juo maitokahvinsa loppuun. Hän katsahtaa kahvilan tarjoilijaa. Hoikka nainen, valkoinen paita, mustat suorat housut, ja punainen esiliina. Tarjoilian olemus muistuttaa kauneuden perikuvaa, ainakin Mirjan mielestä. Ei Mirja pidä itseään rumana, muttei hän ole kauneuden perikuva. Omasta mielestään hän on arkisuuden perikuva. Mirjan ajatukset harhaillevat, hän nousee pöydästä ja lähtee kiertelemään Lissabonin vanhan kaupungin kujia. Kartta kädessä Mirja kulki kaupungin kujia. Muutaman tunnin jälkeen hän katuu, ettei ostanut kameraa saati kännykkää. Parasta Lissabonissa tuntui olevan katusoittajat, joita tuntui olevan jokaisessa korttelissa.
Mirja huomasi ettei hän kaivanut lokakuista Suomea, saati kauppalaa jossa, hän eli 48 vuotta. Lopulta Mirja pysähtyi. Sillä hetkellä Mirja tiesi olevansa kotona. Hän ei kaivanut mitään, eikä ketään. Kukaan ei kaipasi Mirjaa, eikä kukaan haluaisi häneltä mitään.