Tavallinen tiistai, syyskuun alkuilta

 

I

Minä Oskari Pajulahti. Vuosikausia istunut kunnan eri lautakunnissa. Tänään reilusti yli viisikymppisenä, huomaa kaiken olevan valmiina. Olen humnisti, mutten sinisilmäinenVaimo, omakotitalo, auto, pari aikuista lasta, kissa ja koira. Kun kymmenvuotta vanhalla diesel Mesrsulla köröttelee kohti kokouspaikka, onnellisuus on täydellistä. Käsin kosketeltavaa, ehkä vaimokin on hyvällä tuulella tänään. Jätän auton samalle paikalle, vuosikausia. Otan salkkuni, ja kävelen kohti virastotaloa. Tänään on se päivä, jolloin aloitan liikunnan. Portaat ylös toiseen kerrokseen. Huoneessa on jo kymmenkunta ihmistä. Tunnen heidät kaikki. Normaalit tervehtimiset, otan termarista kahvia ja tarjottimelta kinnkkusämpylän. Juon kahvini rauhassa, en viitsi kaivaa papereita salkustani. Puheenjohtaja kopauttaa kokouksen alkaneeksi.

II

Kummallinen sydämmen tykytys alkaa. Äänet tuntuvat kaikuvan, hrijastuvat seinästä seinään. Loisteputket särisevät. Samssa kuuluu puheenjohtajan ääni

-Oskari. Sinulla oli tarkat luvut uuden koulun hankintatoiveista.

Hiki valuu otsaltani, sydämeni tykyttää. Puheenjohtajan katse on kummallinen. Huoneessa tuoksuu ummentunut vesi. Äänet kaikuu, etääntyy.

-Pajulahti, kuulitko.

Käteni tärisee, ponnahdan ylös tuolistani. Ripein askelin poistun huoneesta. Askeleeni kaikuu käytävässä. Käytävässä haisee sama ummetunut vesi. Elokuun tummuva ilta on viileä, kylmä. Otsani hikipisarat suurenevat. Ohitan autoni. Reilun kilometrin päässä pysähdyn. Tilanne normalisoituu, takki ja salkku jäi kokoushuoneeseen.

III

Minä Oskari Pajulahti, elämäni muuttui. Paniikkokohtaus, eka kerta