Sininen hetki

Rovasti Hallasuo makaa alasti betonilatilla, sakastin on viileä ja kostea. Niin se on ollut 150 vuotta. Mustakaapu roikkuu tuolin selkämyksellä. Hallasua ei muista miksi on täällä. Tai miksi edes makaa. Punertava betonseinä hikoilee kyyneleitä. Kapeasta ikkunasta solahtaa kevätvalo, se on sellaista sinistä, joka muisttuttaa rovastia erääästä elokuvasta. Ikkunaan on maalattu koristeellinen Jeesus. Rovasti nousee istumaan. Ikkunasta soljuu lisää valoa, Jeesus näyttää räpyttelevän silmiään. Valo vähenee, nyt räpyttelee rovasti silmiään.

Sakastiin kantautuu askeleiden ääniä. Hallasuo tietää askeleiden kuuluvan kirkkokuorolle. Kuuluu puheen sorinaa ja vaimeaa yskintää. Äänet ropisevat ja rapsahtelevat. Rovastin päässä ne muuntuu luotien ääniksi. Hetken aikaa hän tuntee olevansa Syvärin betonibunkerissa. Äänet vaimenevat ja tuntemus häviää. Pimeys täyttää huoneen. Rovasti nousee ylös. Hypistelee hetken kaapuaan. Hän ei aio enää pukea ylleen kaapua, se sitoo hänet aikaan, paikkaan ja virkaan.

Rovasti on pappisukua. 1700-luvuta lähtien. Perunapappi Lauren on Hallasuolle sukua. Rovastin ajatukset harhailevat menneessä. Pula-ajan vuosissa, lapsuuden maakellarit viehättävät häntä. Lapsena hän saattoi istua tunti kaupalla maakellarissa. Mielen sopukoista rovastin silmiin tulvahtaa kuva vaimosta. Vaikka rovasti lapsena viihtyi perunakellarissa, vaimo pilasi koko muiston. Tuntuu että koko hänen avioliittonsa oli yhtä pimeää maakellaria.

Rovasti ei ole vuosikymmeniin enää viihtynyt missään. Eikä hän ole sietänyt ihmisiä. Ei minkäänlaisia ihmisiä. Hän tehnyt työnsä, minuutilleen. Lopun aikaa hän ollut kotona, kuunnellut radiota ja kirjoittanut hartaustekstejä. Avioliiton aikana ainakin joskus joku halasi tai pit lädestä kiinni. Vaimo ymmärsi Hallasuota, toisinaa. Ikkunasta solahtaa taas valoa. Huone muuttuu inhottavan kirkkaaksi. Rovasti enää ei muista kauanko on seissyt pimeässä hypistelemässä kaapuaan. Häntä inohottaa kevät, nuorena hän rakasti kevättä. Huhtikuussa syntyneenä hän tiesi elämän synnyn voiman. Rovasti ontuu peilin eteen, kosteus saa hänet kipristelemään varpaitaan. Hän katselee itseään, sitä heijastusta. Hän on heijastus nuoruudesta, oikestaan hän on kaiku. Peilistä tuijottaa outo ihminen. Hiukset kuin keväinen pelto. Vihreät silmät. Posket lommossa. Lapiomaiset kädet. Hän levittää kätensä. Syliväli ainakin kaksi metriä, hän olisi hyvä halaaja. Mutta puita hän ei suostu halaamaan, sellainen on viher piipertäjille. Rovasti ei viihdy enää sakastissa, liian paljon muistoja. Eikä hän viihdy altarilla, valehtelua ja kaksinaismoraalia. Hallasuo ei ole varma onko ne hänen ajatuksia, vai jonkun muun.

Tarkkaaan ottaen hän viihtyy enää vain pimessä. Hiljaisuus ja pimeys saavat hänet onnelliseksi. Hän olisi voinut nuorena valita toisin. Hän olisi valinnut haudankaivan uran. Sellaisessa työssä varmaan täytyisi molemmat määreet, pimeys ja hiljaisuus.

Ruovasti kääntää peilille takapuolensa. Katsahtaa vielä peiliin, ei huono hän ajattelee. Hän pitää ajatusta omanaan. Hän on aivan varma, nyt riitää. Hän ryhdistäytyy. Selkä suoristuu. Hän astuu kuusi askelta, ja pysähtyy. Varmuus hävisi hetkeksi. Mutta se oikeamielisyys palaa. Rovasti avaa sakastin oven, astuen kirkkosalin puolelle. Pysähtyy ja katselee täyttä kirkkosalia. Hän alkaa kävellä pitkin loikin käytävää. Paljaat jalkapohjat lähjähtelevät kivilattialla.

Eturivissä vanhuksilla suut ovat auki. Keskirivien omakotitalo väki on sulkenut silmänsä, yh-äidit peittivät lastensa silmät. Takarivin rippikoululaiset intoutavat taputtamaan. Rovasti Hallasuo astuu ulos kivikirkosta. Seurakunta seuraa häntä ulos. Pitkin Hämeenkatua tämä outo joukkio kävelee alastoman rovastin johdolla.

Katu on oudon hiljainen. Kaikki tuntuvan kunnioittavan tätä erikummallista seuruetta. Joukkueen keulahahmona alaston rovasti. Hän ei tiedä miksi tekee näin. Teko kyllä tuntuu oikealta ja mielyttävätä. Hämeensillan kupeessa rovasti tervehtii kaikki kivipaadet. Rovasti koskettaa patsaiden varpaita, naispatsaan kivistä varvasta rovasti nuolaisee.

Irvokas tapahtuma keskeytyy kolmen polisiipartion saapuessa paikalle. Yllättävän kauan Sorilta kestää tulla Hämeensillalle. Kaksi poliiisia tarraa kyselemättä rovastia käsistä. Hetkessä he siirtävät niskaperse otteleella rovasti maijaan. Siinä vaiheessa seurakunta laulaa suvivirttä. Ryhmä hajaantuu yhtä nopeasti kuin on syntynytkin.

Rovastista tuli hetkesssä karsimaattin lahkon johtaja. Hänestä tullaan kirjoittamaan graduja ja yliopistotutkimuksia.

Rovasti työura on ohi. Viikkoa vaille 39 vuotta kirkon parissa. Tuskin kukaan olisi muistanut häntä, ilman tätä päivää. Huomenna hän tunnettu rovasti. Julman pikan kohde tai sankari. Riippuen maailmakatsomuksesta.

Hallasuo makaa maijan lattialla. Kumilattia tuntuu inhottavalta. Mustamaija tärisee Hämeenkadun mukulakivillä. Kahden minuutin päästä ryhmä on Sorilla. Kuusi poliisia saattaa hänet putkaan. Vajaan tunnin kuluttua hän saa vaatteita ja kupin kahvia.

Vasta seuraavana aamuna häntä kuulustellaan. Reilun vuorokauden kulutta hän tapaa lääkärin. Ensin hän makasi sakstissa, nyt yli vuorokauden putkassa. Hän ei enää muista eilisestä kuin lyhyitä pätkiä. Tapputtavat ihmiset, suvivirren laulajat ja räpyttelevän Jeesuksen.