Hallasuo

                      Rovasti Hallasuo yrittää nousta. Mitään ei tunnu tapahtuvan. Häntä puristaa rinnasta.  Jättimäisellä kädellä hän tarraa kiinni puristuskohdasta. Hänet on sidottu kiinni. Valo on kirkasta, luonnotonta. Hän nostaa päätään. Hätäillen hän katselee ympärilleen. Jokin ihminen seisoo selin häneen. Yllättänen ihminen huudahtaa, pelokkaalla äänellä.

                                            -Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat! Huuto saa Hallasuon pelkäämään. Niillä, jotka juoksee ulkona on hänen vaatteet ja kengät. Hoitaja-asuun pukeutunut mies astuu huoneeseen.  Askeleita kuulee omalaatuisia läsähdyksiä. Lempeä silmäinen mies katsoo Hallasuota, nopein askelin hän on huutavan miehen luona. Ennen kosketusta, hoitaja sanoo huutajalle.

                                            - Tuomas, tule istumaan. Sinä et juo etkä polta enää. Käsivarressasi on                       nikotiinilaastari. Se auttaa sinua.

                      Miehet istuvat vierekkäin. Pelko ei ole kadonnut Hallasuon silmistä. Hänen päässään kulkee ajatuksia pitkin ja poikin. Hän ei pelkää huutajaa enää, vaan ulkona juoksijat ovat myös sitoneet tähän sänkyyn. Hallasuo heiluttelee kaikkia raajoja. Kookas hoitaja kävelee Hallasuon luo, ottaa tätä kädestä.     

                      -Hallasuo rauhoittukaa. Nyt on ilta, voitte nukkua rauhassa. Jospa minä istun teidän kanssa                        tässä näin. Saatte unen päästä kiinni.

                      -Istu vaan. Mutta seksiä et saa! Hallasuo pelästyi omaa kiivauttaan. Hänestä tämä kaikki tuntui unelta tai ainakin Hallasuolla on vaikeuksia ymmärtää miksi kaikki menee näin. Kirkkaus ja omalaatuiset unikuvat ovat liian todellista. Hallasuon ajatukset jo laukkasi muualla. Ajatukset nikotiinista sai hänet pohtimaan koskaan polttanut tai juonut viinaa. Ehtoollisviinin juontia sunnuntaisin hän ei laskenut juopotteluksi. Kohtuus kaikessa. Nopeasti Hallasuo on unessa.

                      Hallasuo hätkähtää hereille. Hän tunsi nähneensä pelottavaa unta. Hän oli varmasti ollut ratsastamassa Mannerheimin kivihevosella. Hevosen nimi katosi heräämisen myötä. Ikkunassa taas seisoo ihminen.

                      -Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat. Huuto ei ollut enää niin pelottava kuin edellisellä kerralla. Hallasuo pelkäsi että hänenkin tupakit ja viinat on viety. Tuttu hoitaja astui huoneeseen. Hallasuon vainoharha juoksijoita kohtaan katosi. Hän tiesi olevansa turvassa. Nukahtaminen suojasi häntä pelolta.

                      Kolmannen kerran Hallasuo hätkähtää hereille. Hän ei enää makaa.  Hallasuo ei käsitä miten hän on joutunut rullatuoliin istumaan. Hän on jonkinlaisella turvavyöllä kiinni. Tuolissa on rauhalista ja hyvä istua. Salissa on ihmisiä, jonka valaistus on luonnoton. Ihmiset aukovat suutaan epätahdissa. Hallasuon katse tarkentuu salissa seisovaan pappiin, hän veisaa tuttua virttä. Toisekseen hän nainen. Hartaustilaisuus tämä on. Hallasuon mielestä, hänen pitäisi olla tuon papin paikalla. Hallasuon suusta pääse hätäilevä mutina.

                                            -Tuo on vienyt minun työni ja vaatteeni. Hallasuon vieressä istuu mies, joka kuiskaa matalla äänellä hänen korvaan.

                                            -Niin, se on vienyt myös meidän tupakit ja viinat. Yllättävää kyllä, lause rauhoittaa Hallasuota. Kaksikko lopettaa rupattelun. Hallasuo huomaa muutakin virheitä tuo valerovastin toimissa. Valerovasti veisaa virrestä viisi. Eikä nyt ole edes adventti, ei nyt voi veisata virrestä viis. Hallasuo katselee ympärilleen. Joulukuusi on paikallaan nurkassa, se näyttää ihan Jukkapalmulta. Kynttilöitä pöydillä, pari tonttua sekä joulupukki. Joulupukki on aliravittu ja tontut yliravittuja. Hallasuo viihtyy näissä adventijuhlissa, vaikka liian moni asia on pielessä.