Maaliskuu, keskiviikko, 3.35
Hupeneva kuu, maakaan sängyssäni.
Muistan hänet, silmät ja kapeat huulet.
Välimatkaa on satoja kilometrejä, silti tunnen hänen tuoksun.
Tahtoisin hänen huulia koskettaa, kevyesti kuin tuulen henkäys.
Tahtoisin hänen rintojensa kaaren sormillani tuntea, ne punertavat pihat kostuttaa.
Tahtoisin hänen napaansa imaista, kosken tavoin.
Antaisin hänen lantionsa omaani koskettaa, lähteen täyttyä.
Antaisin hänen kulkea alusta loppuun, vapauttaa mielensä.
Antaisin, antaisin.
Kaikkeni, viimeiseen suudelmaan saakka.