Äiti seisoo ikkunassaan.
Lokakuun tuuli nurkkia nuolee.
Pimeys kulkijat nielee.
Poikaansa odottaa, sitä joka isänsä kielsi.
Äiti seisoo ikkunassaan, sytyttää kynttilän ja tupakin.
Neljäs jo tänään, vaikka vannoi lopettavansa kolmen jälkeen.
Poika ei saavu, vaikka kuinka polttaisi.
Odottaja ei saa itkeä, niin uskoo. Poika lopulta tulee.
Viisi tupakkia myöhässä.
*
*
*
Kummallista, ei se koskaan huutanut. Ei se koskaan nukkunut, odotti ja poltti. Vaikka miten myöhässä tulin, halasi ja suukotti otsaa. Sen villatakki haisi nortilta. Mutta joka kerta, muisti toivottaa hyvää yötä. Yöpöydälle se teki aina voileivän ja omena viipaleita. Meidän äiti.