Kesä on ohi, kolme kuukautta työttömänä. Palkanjuoksu loppui ajat sitten, lopputili on juotu. Tunninpäästä pitäsi olla työkkärissä. Nopea suihku, parranajo, hampaiden pesu. Kyllä vain tässä järjestyksessä. En uskalla katsoa itseäni peilistä. Puen päälleni. Suorat housut, t-paidan, ei sukia onhan vielä syyskuun viimeinen päivä. Suhautan reilusti hajuvettä. Otan kirjahyllystä pahvisen kansion, sisällä todistuksia ja CV. Bussipysäkillä poltan tupakan. Varttitunnin bussimatk työkkäriin, olen 20 minuuttia etuajassa.
Istun aulaan, kolme muutakin ihmistä. Ilmastointilaite kohisee suurella äänellä työkkärinaulassa. Kukaan ei katso toisiaan silmiin, kukaan ei ole edes tervehtinyt. Noin viiskymppinen nainen kutsutaan ensin, pari minuuttia siitä mies. Aulaan jää minä ja ehkä nippa eläkeikää lähestyvä nainen, rouva. Ylipainoinen kuten minäkin, katselen hänen kukkamekkoaan, avointakaula-aukkoa. Hän nousee seisomaan, ottaa pari askelta lähemmäksi. Ja nainen kuiskaa,
-kaikella kohteliaisuudella sinä haiset hajuvedelle, tupakille ja vanhalle viinalle!
Hikipisarat valuu isoina noroina pitkin kasvoja, selkä tuntuu olevan hikinen Imatrankoski. Nainen kutsutaan työvoimavirkailijan luokse. Samassa minutkin. Otan paperini ja menen virkailijan luo.
Hän on nuorehko nainen, iloinen, pirteä, kannustava. Hän katsoo suoraan silmiin, selittään työllisyyslain, minun oikeuteni ja velvollisuuteni. Hän ei puhu mitään omaleimaisesta hajustani. Kaksikymmentä minuuttia ja olen ulkona huoneesta. Minä olen näköjään ilmottautunut CV:n tekokurssille jossa minun työllisyystilannetta parannetaan. Kolme kuukautta, Marraskuun loppuun. Sitten uusi käynti työkkärissä.