Mirjan äiti, Irja Hallasuo os. Ahmanoja
    Irja Hallasuo syntyi pikuruiseen maalaispitääjän viime vuosisadan alussa. Irjan vartuessa tarinat Irjan isästä kiersivät pitäjässä. Eivätkä ne tarinat kiertäneet millään tavoin hyvässä mielessä. Irja kasvoi kahdenkesken äitisä kanssa. Irjasta kasvoi nopeassa tahdissa itselinen nainen, äitinsä tavoin.
    Irja vältteli pitäjän muita ihmisiä. Hän toimi pitäjän maatiloilla piikana. Talvisin kylän pappilassa tai kaupoissa. Kosijoita kävi silloin tällöin ovella kokuttelemassa. Muta Irja kieltätyi kaikkien koskieluista.
    Vasta varttuneella hän kohtasi juuri pitäjään saapuneen nuoren ja innokkaan rovastin. He rakastuivat. Talvisodan alkamiseen oli kuukausi kun he menivät naimisiin. He elivät lapsettomana aina 50-luvun puoliväliin asti, kunnes syntyi Mirja.
    Irja oli synnyttäessään 53- vuotias. Irjan terveydentila heikkeni rajusti lapsen syntymän jälkeen. Muutamassa vuodessa Irja  kuitui pois. Hänet haudattiin koko pitäjän voimalla. Nainen joka koko ikänsä oli vältellyt pitäjän asukkaita, sai pitäjän suurimmat hautajaiset. Sellaisia hautajaisia kukaan nainen ei ollut saanut pitäjän alueella, eikä tule saamaankaan tämän jälkeen.
    Talvisodan alkaessa pitäjä alueella asui pari tuhatta ihmistä. Heistä sotaan lähti toista sataa miestä. Koko sodan aikana vain kolmatta sataa pitjän miestä soti toisessa maailman sodassa. Heistä 21 miestä haudattiin sankareina. Yksikään sodasta palannut sankarivainja ei saanut yhtä suuria hautjaisia kuin Irja. Sellainen johtui vuoden 1918 tapahtumista. Jakolinja oli vielä sodan aikana liian leveä
    50-luvulla valkoisten ja punaisten kuilu kaventui. Irjan kuolema oli pitäjää yhdistävä tekijä. Kaikki ne ilkeämieliset tarinat irjan lapsuudesta muutuivat lämpimiski ja ystävällisiksi,

 

Hallasuon tyär, Mirja Hallasuolla

 

Kaikki paha tapahtuu samaan aikaan, mahdollisimman pahassa järjestyksessä. Kohtalo ei noudata exel-taulukkojen sääntöjä. Kohtalo pelaa ihmiselämällä ”sikaa”. Mirja irtisanottiin työpaikastaan uudenvuodenaattona. Aviomies jäi kiinni pettämisestä tammikuun puolivälissä. Mirjan isä, rovasti Hallasuo, löydettiin helmikuun alussa alastomana makaamassa sakastin betoniselta lattialta. Mirjan kohdalle osunut mullistus oli kostavan Jumalan kaltainen. Tällä kertaa kohtalo oli päättynyt valita uhrikseen Mirjan ja kostaa onnellisuudesta. Ei se onnnellisuus ole Mirjan ansiota, vaan kohtalon järjestänä harhakuva elämästä. Kohtalo katsoi parhaakseen toimia nyt ja tässä kohtaa. Kohtalo ei ole koskaan kunnioittanut sitä mikä ihmiselle on pyhää. Kohtalo mellestää mielensä mukaan. Kohtalo on saalistaja. Mirja on isänsä kaltainen monissa asioissa. Mirjan usko Jumalaan on muistaa vain isän uskoa. Mirja saattoi uskoa Jumalaan, muttei aina välittänyt kirkon ympärillä toimivista ihmisistä. Siinä suhteessa Mirja oli erakon kaltaitainen, tarkkailija. Sosiaalisuus sujuu Mirjalta tarpeen vaatiessa. Hän viihtyy jopa sukujuhlissa. Erityisesti hän viihtyy hautajaissa.

Mirjan aviomies muuti Poriin uuden nuorikkonsa kanssa, nainen on varsinainen hieho. Entinen aviomies otti mukanaansa rahat, autot ja huonekaulut. Tyhjennettynn kaksioon jäi vain Mirja, peitto, tyyny ja puolillaan oleva suolapurkki. Isä Hallasuo siirretiin tehosteun asumisen vanhusyksikköön. Mirja makasi pimeässä makuuhuoneessa helmi- ja maaliskuun. Sairaalan hoitoyksikkö kävi hakemassa hänet aprilipäivän aamuna vuodeosastolle. Parin viikon levon jälkeen Mirjan tila näytti kohenevan. Mirja Hallasuo kykeni jopa syömään, ei paljoa, mutta aamupalan kuitenkin. Mirjan vihaama kaurapuuro on sairaalassa muuttunut kelvolliseksi, ei hän sitä kotona söisi. Sairaalassa sai joka päivä tillilihan kaltaista harmahtavaa keitettyä lihaa, Mirjan kasvot näyttivät yhtä harmaalta. Mirjan elämässä oli vain harmaata ja niitä sävyjä ei ollut viittäkymmentä. On vain yksi harmaa sävy. Se sävy on kaikkien sävyjen äiti.

Huhtikuun loppupäässä Mirja tapasi lääkärinsä, yleislääkäri Lehdon. Mirja istuu lääkärinhuonessa sairaalavaatteissa, hän tuoksuu eiliselle. Lääkäri Lehto tuoksuu pähkinälle, Mirja katselee ikunasta ulos. Ikkunasta näkyy harvinaisia Japaninlehmuksia. Mirjan ajatukset kulkevat pensaiden ja puiden tuoksuissa. Lehmuspuun tuoksu kestää toista viikkoa kukinnan jälkeen. Mirjan muistikuvan mukkaan tämä ”jäkituoksu” on pahaksi kaikille pölyttäjille. Jälkituoksu harhauttaa pölyttäjiä ja tappaa pölyttäjät. Yleislääkäri Lehdon tuoksu muistuttaa pähkinäpuuta, hänelläkin samankaltainen jälkituoksu kuin lehmuksilla.

-Rouva Hallasuo. Te ette ole lainkaan masentunut. Mirjan katse tarkentuu lääkäriin. Mirjan silmät punottavat, silmien alla on mustaakin mustemmat jäljet nukkumattomista öistä, ranteissa näkyy viiltelyn jälkiä. -Te purjehditte nyt allon harjalla kohti valoisempia aikoja. Sillä jokainen on oman onnessa seppä. Teille ei kannata antaa lääkkeitä, eikä psykoterapiaa, sillä teillä itsellänne on tärkeä rooli omassa toipumisessanne. Te itse voitte joko pahentaa tai parantaa omaa tilaanne. Teidän on hankittava työpaikka, luotettavia ystäviä ja noudatakaa terveellistä ruokavaliota. Kaikki nämä edstävät teidän terveydentilaanne. Tehän olette lapseton, ehkäpä äitiys olisi teille suuri mahdollisuus olla normaalissa elämässä kiinni. Teitä ei auta lääkkeet, vaan muiden äitien tuki olisi teille tärkeää. Lehdon ääni tuntui kaikuvan kummallisesti. Ääni muistutti aaltoilua. Lehdon ääni vaimenee ja hupenee kuihtuen olematomiin. Pähkinän tuoksu voimistuu, Mirjaa oksettaa. Ei häntä okseta oma tilansa, häntä oksettaa ulkoa tuleva lehmuksen tuoksu. Jos Mirja olisi puutarhuri, hän kaataisi kaikki puut ja polttaisi ne. Ei sittenkään, hän kaatasi vain kaikki lehmukset. Silloin hän olisi tyytyväinen, ei, vaan silloin hän voisi olla onnellinen. Sellainen onni olisi rinnasta kumpua ilonlähde, loppumaton.

 

II- Mirjan tyhjä koti

Mirja passitettiin tyhjään kotiinsa. Mirjalle diakonissalaitos järjesti muutamia perustarpeita. Makuuhuoneeseeen patjan. Keittiöön tuolin ja pöydän, keittiönkaappeihin muutamia peruselintarvikkeita. Mirja ehti olla vain pari tuntia kotona, kun hän huomasi viihtyvänsä parvekeella katselmassa paikallista juopporemmiä taloyhtiön grillikatoksessa. Muutaman tunnin katselun jälkeen juopporemmi kuihtui yhteen mieheen. Tämä mies näytti puhuvan itsekseen ja viheltelevän linnuille. Mirja nimesi miehen Hönöksi. Mustarastaalle Hönö vihelteli erityisen ahkerasti. Lintu kyllästyi kansallismieliseen viheltelyyn ja poistui paikalta. Hönö nousi ylös puupenkiltä ja laski housunsa. Mirja astui parvekkelta esiin, jotta näki paremmin mitä grillikatoksessa tapahtuu. Mies virtasi suoraan pihagirllin ritilöille. Virtsa roiskui korkealle osuessaan ritilöihin.

Siinä vaiheessa Mirja oli jo rappukäytässä juoksemassa alas. Hän aikoi lopettaa miehen toiminnan siihen paikkaan. Mirja halusi nujertaa miehen, aivottoman apinan. Mirjan päästyä paikalle mies makasi sammuneena ruohikolla. Hönö haisi pahemmalle kuin Mirja. Kuorsaus kaikui toukokuisessa illassa. Mirja poistui paikalta tyytynättömänä, hän ei saanutkaan nujertaa miestä. Kotoaan Mirja otti tyynyn ja huovan, niissä oli ex-miehen tuoksu. Niistä on päästävä eroon. Mirja palasi niinä hyvinnen nukkuvan humalaisem luo. Mirja pani tyynyn miehen pään alle ja peitteli hänet peitolla.

 

Aamun sarastessa

 

Sairaalassa Mirja oli saanut nukuttua, ainakin joitakin minuutteja yössä. Tyhjässä kodissa hänellä on suuria vaikeuksia nukua. Hän ei uhraa ajatuksia entiselle miehellen, eikä itselleen, enenmmän kyllä sairaalle isälleen ja sille mitä lääkärit sanoivat isän sairaudesta. Mirja muisti sanatarkasti muistisairaan oireet, ”useimmilla muistisairailla ilmenee jokaisessa sairauden vaiheessa muutoksia käyttäytymisessä ja tunteiden ilmaisussa. Lisäksi muistisairaalla toistuvat samat kysymykset samasta aiheesta, vaikeiden tilanteiden välttely ja aloitekyvyttömyys sekä aikaan ja paikkaan orientoitumisen hankaluus.” Nyt Mirjalla oli kaikki nuo edellä mainitut oireet. Hän pohti yöisen pohdinnan aikana itselleen tukuittain sairauksia ja oireita, kaikki olivat parantumattomia. Hän joutuisi varmaan isänsä kanssa samalla osastolle. Varmaan hän joutuisi samaan huoneenseen. Sellaisessa tilanteessa he molemmat olisivat lapsia

Mirja oli varma ollut päätöksestään. Hän oli varma ja uskoi toimivansa oikein isänsä sijoittamisessa tehostetun asumisen vanhusyksikkööön. Nyt kaiken tämän kaaoksen keskellä hän ei ollut enää lähimainkaan varma. Tehostetun asumien vahnusyksikkö on loppusijotuspaikka, sellainen talo on sairaiden keskitysleiri. Se on viimeinen etappi hautaan. Lähtöruutu, jonka maalina on kuolema. Ainoa vakio sellaisessa paikassa on tuskallinen ja lääkehuuruinen kuolema.

 

Mirjan lapsuus

 

Mirja on kuusitoista vuotiaaksi asti elänyt pappilassa. Hän viihtyy menneen maailman rakennuksia, sellaisissa taloissa joita ei pysty määrittämään yhteen lauseeseen tai yhteen sukupolveen.

Hän on mielestään osapäivä feministi. Naiset voivat tehdä mitä vaan, kuhan heitä ei vain pakoteta väkisin johokin muottiin. Hän ei usko asioden olleen paremmin ennen, enää ei tarvitse olla rohkea jotta voi valita työ- tai asuinpaikkansa. Kun pääsee valitsemaan paikan, sillon onnellisuus saattaa lisääntyä. Tai ainakin suru ja masennus pysyvät vakioina, eivätkä suurene. Mirja ei ole koskaan viihtynyt nykyajassa. Vempeleitä, vehkeitä ja marketteja on jokapuolella. Mirjan käydessä kansakoulua kaupat olivat kävelymatkan päässä, nyt megamarkettia ei jaksa kävellä päästä päähän. Kun tehostetun asumisen vanhusyksikkö on keskitysleirin kaltainen paikka, Mirjalle suurkaupat ovat markkinavoimien luomia keskitysleirejä kuluttajille. Sellaisissa paikoissa soi joululaulut lokakuusta helmikuuhun. Lopun aikaa soi legendaariset ja klassikko kesähitit.

 

Toinen yö

Mirja valvoi toisenkin yön keittiössä katsellen nukkuvaa Hönöä. Hönö teki kuten eilenkin, kaljoitteli päivän ja nukkui grillikatoksessa. Kaiketi mies luuli tyynyä ja peittoa omakseen, koska ennen sammumistaan veti peiton päälleen ja tyynyn päänsä alle.

Keittiön tuuletusikkuna oli suljettava, siitä tuli sisään vain hyttysiä. Yksi hyttynen kierteli kattolamppua. Jonka jälkeen se innostui ilmastointituulettimin pikkuruisesta valosta. Hyttysen ja valon kohtaaminen viehätti Mirjaa. Harmaa hyttynen muuttui valonsäteen alla vaaleanpunaiseksi keijuksi. Lyhyen tanssin jälkeen hyttynen katosi tuulettimen hormiin. Samassa postiluukusta kolahti aamunlehti. Mirja tassutteli hakemaan lehden. Selaisi sitä pikaisesti. Kulttuurisivuilla on juttu keski-eurooppalaisesta vanhainkodista. Siellä on hoitmuotona ”laajenettu todellisuus”. Talon sisällä on kaksi erityistä hoitohuonetta. Toinen huone muistuttaa lentokoneen matkustajatilaa, toinen huone on täydellinen kopio junan vaunusta. Potilaat pukeutuvat ja pakkaavat joka aamu. Sitten siirtyvät siihen huoneeseen johon tahtovat. Heille tarjoillaan sinne ruoka, juomaa ja lääkkeitä. Illalla potilaat palaavat huoneisiinsa. Potilaat toistavat tämän rituaalin joka päivä. Lääkkeiden käyttö on vähentynyt radikaalista. Muistisairaat saavat kokea laajennetun sairaala todellisuuden. Kolmas erityinen tila on talon ulkopuolella. Ulko-oven välitttömässä läheisyydessä seisoo linja-auto. Sekin on toimii edellä mainittujen huoneen tavoin. Linja-auto ei ole liikkunut kuuteen vuoteen. Pysähtynyt linja-auto talon ulkopuolella vähentää vanhusten karkailua.

 

Kolmas yö

Kolmannen illan aikana Mirjaa huimasi. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt, sen täytyy olla sairaalasssa. Mirja seisoo avoimen jääkaapin edessä. Hän otti turkulaista sinappia ja pursotti sittä kämmenelle. Mirja nuoli innolla sitä. Huimaus jatkui. Kuivakaapista löytyi Marie-keksejä. Revittyään sen auki, hän pursotti kolmelle keksille sinappia. Huimaus lakkasi vaimaa kun Mirja sai keksit nieltyä.

Hän pelkäsi kolmatta valvottua yötä. Hän ei päässyt suruaan pakoon unen maailmaa. Hän halusi irrottaututa surusta, ja kivusta. Hän ei kyennyt päästää irti kipua. Ajatuksisaan hän pelkäsi rakastanvansa tätä kipua ja tätä harmautta. Mirja pelkää ettei hän voi enää koskaan itkeä onnesta. Vaan kaikki itku on pelkkää surua ja katkeruutta. Mirjan isä on ollut toista kuukautta tehostetun asumisen vanhusyksikössä, hän pelkää isän kuoleman saapuvan surun syvimällä hetkellä. Silloin Mirja voisi vain itkeä isänsä arkun vierellä.

 

 

Mirjan Uni

Mirja pakenee, häntä ajaa takaa masennus. Se läähättää ja puuskuttaa aivan lähellä. Mirja ei muista enää kauanko on paennut. Hän aavistaa mikä sieltä on tulossa. Se on vanha ja tuttu myrsky, se on lamaannuttava myrsky. Mirja yrittää aukaista lääkepurkkia. Se ei aukene. Masennus repii purkin Mirjan kädestä. Masennus heittää purkin taivaan tuuliin. Nyt pinkkejä pilleireitä sataa Mirjan niskaan. Hän yrittää kerätä niitä maasta. Yksikään pilleri ei jää Mirjan käteen. Ne vierivät viemäriin. Mirja päättää katsoa pelkoa silmiin. Mutta pelolla ei ole silmiä. Ainostaan kuolaava suu, josta törröttää terävät kulmahampaat. Pelko repii Mirjan paidan ja sitoo värisevän naisen häpeäpaluun. Pelko aloittaa ruoskinnan, ruoska on kultainen. Kultainen ruoska takoo Mirjan selkää. Pelko nauraa kovaan ääneen.

Mirja hätkähtää hereille.
Diakonissalaitos

    Ovikello helähtää. Mirja hätkäkähtää. Hän ei nouse lattialta. Ovikello helhtää toisen kerran. Oveen koputeen. Mirjaa pelottaa. Ovi narahtaa auetessaan. Mirja ei tiedä montako päivää tai yötä hän on ollut kodissaan. Mirja nousee istumaan, hän pelkää entisen miehensä palanneen takaisin kiusaamaan häntä. Kaksi naista astelee keittöön, heidän selän takaa kurkistelee talonmiehnen näköine tyyppi.
    Toinen naisesita taluttaa talonmiehn ulos. Toinen nostaa Mirjan keittiön tuolille istumaan ja istahtaa Mirjaa vastapäätä. Talonmiehen taluttaja palaa takaisin seisten huolesutneen näköisenä keittiön ovella.
        -Mirja, me olemme diakonilaitokselta. Voimme auttaa sinua. Tarvitsetkoa apua tuki- tai avopalveluiden hankkimisessa? Tarvitsetko motivointia lääkehoitoihin tai päihteettömään elämään siirtymiseen? Tarvitsetko siivouspalelua? Haluatko kotihoitoa tai terveystoimenpalveluita? Tarvitsetko apua tai ohjausta raha-asioiden hoitamisessa? Naisen ääni oli monotoninen. Mirja laski kysymykset, viisi kysymystä. Mirja ei ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Hän nousi ylös lattialta. Laittoi kahvia keittymään. Kattoi pöydälle kolme eriväristä mukia. Mirja otti kaapista puoliksi syödyn marie-keksi paketin. Jääkaapista otti Turunsinappia ja maitoa.
    Kolmikko joi kahvia hiljaisuuden vallitessa. Diakonissalaitoksen naiset söivät yhdet keksit. Mirja levitti sinappia keksilleen ja kastoi sitä kahvikuppiin.
        -Kyllä sinä näytät täällä pärjäävän. Otat vain itseäsi niskasta kiinni. Sillä jokainen oman onnensa seppä. Toinen naisista sanoi, hän oli kaksikosta se joka puhui. Mirjan ajatukset kulkivat taas omalaatuisissa sykleissä. Kun vanhan vitsin mukaan poliisit kulkevat kahdestaan seen vuoksi koska toine osaa lukea ja toinen kirjoittaa, niin mitenkähän se soveltuu diakonissalaitoksen naisiin. Toinen puhuu ja toisella täytyy olla jokin erityinen taito.
    Diakonissalaitoksen naiset poistuivat Mirjan tyhjästä asunnosta. Mirja käveli parvekkeelle. Parivaljakko astui ulos rappukäytävästä. He katselivat Hönöä grillikatoksessa, Mirja katseli poistuvaa parivaljokkoa.
        -Tuo Hallasuon eukko vihaa meitä! Sanoi asunnossa hiljaa ollut nainen.
        -Vihatkoon, kunhan vain saa elämänsä kuntoon.
    Mirja palasi takaisin makaamaan keittiön lattialle. Hänelle riitti tämän päivän aktiviteetit. Hänen elämänsä on pilaantunut. Syy on muiden. Häm on ollut miltei koko elämänsä äiditön. Mirja on jäänyt ilman äidinrakkautta. Mirja on kyllä kuullut äidiestä jotka tukahduttavat lapsensa. Äidit jotka elävät menettyä elämäänsä lasten kautta. Isästä ei ollut kavattajaksi, saati rakastavaksi isäksi. Mirjan isä, rovasti Hallasuo, pakeni vaimonsa kuolemaa virkansa taakse. Hän piiloutui jokaiselta. Ainoa oppi mitä Mirja oppi isältää oli tunteiden piilottaminen, kätkeminen.

 

 

Kriteerit

Hallasuo istuu tyrmistyneenä kotonaan. Hänet on sysäytty rovastin virasta eläkkeelle ja nyt tytär sysää hänet tehostetun asumiseen vanhusyksiköön. Jumala, kirkko ja tytär ovat liittouneet häntä vastaan, ne väittävät hänen olevan muistisairas vanhus. Nyt tytär istuu Hallasuota vastapäätä ojentaen fiinin kirjeen Hallasuolle.

Hallasuo lukee kirjettä jossa kerrotaan ne kriteerit, jolla hänet sysätään pois pappilasta. Hallasuuon kotiin, pappilaan, tulee seuraavan kuun vaihteessa uusi rovasti. Fiinissä kirjeessä lukee sanatarkasti näin ”Tehosteun asumisen vahuuspalvelutalot ja -ryhmäkodit tarjoavat sopivan asunnon ja tarpeelliset palvelut niille, jotka eivät enää selviä omassa kodissaan, mutta jotka eivät ole sairaalahoidon tarpeessa. Tehostetun asumisen palvelutalossa tai ryhmäkodissa on esteetön asuinympäristö. Tarjolla on yksiöitä ja kaksioita sekä ryhmäkotiasuntoja tehostettuunn asumiseen. Palvelujen tarve yksilöidään ja palvelut suunnitellaan asukkaan henkilökohtaisessa palvelu- ja hoitosuunnitelmassa. Tehostetun asumisen palvelutaloissa asutaan vuokrasopimussuhteisissa asunnoissa, joihin järjestetään palveluja yksilöllisten tarpeiden mukaan. Asukas maksaa itse vuokran ja muut asumiseen liittyvät maksut, kuten veden ja sähkön. Ne maksetaan suoraan vuokranantajalle. Kunta perii palvelumaksun, joka on korvausta asukkaan käyttämistä palveluista. Sen suuruus määräytyy palvelu- ja hoitosuunnitelmaan kirjatun palvelun määrän ja asiakkaan maksukyvyn mukaan. Ikäihmisten hyvinvoinnin ylläpitämisen ydinprosessi mahdollistaa tehostetun asumisen ja tehostetun kuntoutuksen. Samanaikaisesti varmistetaan riittävän tehostettu kuntotus, hoito ja hoiva siinä vaiheessa, kun kotona asuminen ei enää ole mahdollista.”

Hallasuo rypistää fiinin kirjeen, samalla hänen kulmakarvat rypistyvät samankaltaiseen kassaan. Tytär ja kirkko sysäävät hänet paikkaan jossa sairaus on pysyvä määre. Sairailla on huonommat olot kuin karjalla.

Tytär yrittää sanoa jotakin, mutta ymmärtäää isänsä katseesta ettei nyt ole oikea hetki puhua mitään. Hallasuo muistuttaa aamuisin eritysherkkää ihmistyyppiä. Hallasuo pitää aamuista, muttei tämä päivä ole oikea hymyilylle saati onnellisuudelle. Elämä on muuttunut täysin kaottiseksi. Hallasuo on joutunut tyttären valvonnan alle, eikä voi enää päättää oman elämänsä kohtalosta. Jumalan huomaan Hallasuo on tottunut luottamaan, muttei tyttärensä.

Hallasuo katselee rypistynyttä paperia. Häntä ihmetyttää kirjeen kaunistelemattomat sanat ja pitkät lauseet, joiden merkitys katoaaa ensinmäisen pilkun kohdalla. Hallasuo ei ole enää itsellinen ihminen, vaan hän näyttää kuuluvan niihin ja sellaisiin joilla on alentunut kyky toimia järkevästi. Eikä hän ole enää täysivaltainen ihminen, vaan asiakas, jolta maksu- ja hoitokulut peritään täysimääräisesti. Suunitelmia on joka lähtöön, hoitokodissa ei edes saa pieraista ilman suunnitelmaa. Suunnitelmaan tarvittaan varmasti eriskummallinen joukkio ihmisiä. Sellaiseen joukkoon varmasti kuuluvat lääkäri, hoitaja, sosialityöntekijä ja pari muuta viranomaista, potilasta tai omaisia tuskin huolitaan mukaan.

Kaiken lisäksi tytär saa valtakirjan Hallasuon asiodein hoitamista varten. Tyttärestä tulee uskottu mies. Hallasuota on aina epäillyt aina kalastusluvan tarkastajia ja uskottuja miehiä. Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä jotka menevät tälläisissä toimissa pilalle. Hallasuo kannattaa naispappeutta ja kaikenlaista tasa-arvo maailmassa, niin sukupuolten kuin uskotojen välillä. Kuitenkin nuoriso työntää sormensa Hallasuon mielestä pyhiin asioihin, kuten perinteisiin työnimiin. Uskotusta miehestä tulee asioidenhoitaja. Palomiehestä, palontorjuntahenkilö. Ja keittiössä, pappilan toiseksi pyhimässä paikassa keittäjästä tuli ruokapalvelutyöntekijä. Tiskaajasta astiahuoltaja. Kaipa joskus kirkko pakotetaan muuttamaan papin nimitystä, silloin pappia kutsutaisiin kai sielunhuoltajaksi. Hallasuon katse muuttuu harhailevaksi. Kaipa hän voisi, joskus olla sielunhuoltaja, kumpa eivät vain kutsuisi kypäräpapiksi. Hallasuo ei uskonut olevansa isänmaallinen, hän ei edes uskonut edes läänin kokoisiin aluehallintomalleihin. Hallasuo on elämnyt koko ikänsä kolmen eri kauppalan alueella. Hän on syntynyt kaupalassa, ja haluaa kuolla kaupalassa. Nuorena, oppikoulun jälkeen Hallasuo oli kesän meijerissä töissä, siellä työläiset oli jaettu kahteen luokkaan. Naisilla ja miehillä oli omat ammattinimikkeet, nimittäin meijerikko ja meijeristi.

Muitakin asioita tässä kurjistuvassa maailmassa ollaan laimentamassa. Maailman pahoja ja rumia asioita kaunistellaan ja sievistellään. Sellutehdas on muuttunut biotuotelaitokseksi. Sellua ei keitellä, vaan metsän biotuotteet muutetaan ekologisella tavalla hyödykkeiksi, joissa on käytetty 95% kierrätettäviä materiaaleja.

Entisaikojen paras ja arvokkain poliisiosasto, murharyhmä, sen nimi on muutetttu väkivaltaostastoksi. Televisiossa sarjamurhaajatkin ovat väkivallan tekijöitä. Eikä murhaajan uhria ole murhattu, vaan uhri on joutunut väkivallan teon kohteeksi.

Kaiken karmein asia, porno, on muuttunut aikuisviihteeksi. Pornossa ei ole Hallasuon mielestä lainkaan viihdyttäviä elementtejä. Kerran Hallasuo erehtyi puhumaan pornon ja aikuisviihteen eroista vaimolleen. Vaimo suuttui ja sanoi.

-Sinä et ole koskaaan viihdyttänyt minua missään, et pappilassa etkä ainakaan makuuhuoneessa.

Hallasuon pohtiessa asioiden oikeaa laitaa, ja papiston oikean laidan vuotamista kohti perussuomalaisia, häneltä oli jäänyt huomaamatta tyttären poistuminen. Hallasuo ei muista kauanko oli laittanut asioita oikeaan järjestyksen, mutta siinä ajassa tytär oli hakenut paikalle matkalaukun ja taksimiehen. He pukivat Hallasuolle harmaan takin ja punertavan vaustin. Tytär ja taksimies saatoivat Hallasuon taksiin. Repsikan paikalla Hallasuo istui katsellen pappilan pihaa. Taksissa tuoksui tupakan ja sisupastillin sekamelska. Autoradiosta pauhasi lättähattujen suosima jumputusmusiikki. Naisääni huusi jumptuksen päälle ”I wanna, I wanna, I wanna, I wanna, I wanna really really really wanna zigazig ha. ” Hallasuo tiesi laulun ennustavan kuolemaa. Kaikki tästä lähin pelkää alamäkeä kohti viiemesitä laaksoa.

 

Hallasuon isoisä maalikkosaarnaaja Saviahde

Viinaan menevä ja toimelias maalikkosaarnaaja Saviahde ei koskaan saannut virallisesti asemaa valtionkirkossa. Mutta karismaattisena puhujana, hän kierteli kauan peräkylien ihmisille saarnaamassa. Vuosien 1899 ja 1925 välillä karismaattinen saarnamies kävi puhumassa jumalan sanaa köhällitstölle syrjäseutujen laitamailla. Hallasuon isoisästä kulkee Inkeriläisten joukossa monenlaista tarinaa, useimmat ihan liioiteltuja tai vahvasti värittyineitä valheita.

Syksyllä 1917 maalikkosaarnaaja Saviahde sai luvan saarnamatkaan Pietarin lähistölle ja inkeriläsiin pikkukyliin. Matkan edetessä tuli hyvin kummallinen mutka matkaan, sillä Venäjän tsaari oli kukistettu. Saviahde kuuli vallankumouksesta vasta jouluaattona samaisena vuonna. Samalla kertaa hän kuuli että saarnamiehiä ja suomalaisia häädettin venäjän rajojen ulkopuolelle. Saviahde tätä ei uskonut. Hän lainasi hevosta ja matkusti kevyissä vaatteissa rajalla. Ilmeni etteivät venäläiset rajavartijat vastustelleet saarnamiehen poistumista, he kyllä käskivät oikein poistumaan. Venäjän kansan omaisuutta, hevosta, Saviahde ei saanut mukaansa. Saviahteen onneksi rajamiehet eivät tunnusteleet hänen selkämystään, sillä hänellä oli mukanaan raamatun lisäksi pieni pistooli.

Puolen tunnin patikoinnin kuluttua Saviahde kohtasi suomalaisia rajavartioita, kolme miestä kulki jalan. Nämä luulivat Saviahdetta ryssäksi. Suomalaiset rajavartijat yrittävät ampua, mutta Saviahteen tarkka laukaus yhtä rajavaritaa olkapäähän rauhoitti miehet hetkiseksi. Kohtaaminen oli uhkaava ja muuttui vaaralliseksi. Saviahde ampui vielä kerran yhtä rajavartijaa jalkojen juureen. Tämän pienen nujakan jälkeen rajavarijat antoivat Saviahteen palata kotiin. Saviahde ei koskaan enää palannut inkerimaahan tai Pietariin.

 

 

Käytäväpotilas Hallasuo

Hallasuo on saanut nukkuttua neljä perättäistä yötä kunnolla. Hän on onnellinen ja vapaa. Silti hän on tehosteun asumisen vanhusyksikössä. Pappina toimiessaan hän tottui kahdenlaisiin ihmisiin. Hurskaisiin ja pakanoihin, täällä on vain yhdelaisia ihmisä, sairaita. Toisaalta hurkastelijat ovat kadonneet. Hallasuo on aina uskonut Jumalaan, se on hänen selvitymismatka. Uskossa hän on varma mistä on tullut ja minne on menossa. Nyt sairaana hän ei enää tiennyt mistään mitään, ei muistanut syntymäpaikaansa, ei muista milloin on tulut tänne. Kuolinpaikkansa hän tietää, se on tehostetun asumisen vanhusyksikkö. Täällä ei ollut enää voimassa yhtäkään luonnonvakiota, paitsi kuolema. Hallasuo on ollut pappi, sen vuoksi hän päätti olla yksin, paitsi jos vaimoa ja tytärtä laskettu maukaan. Hänen oli helppo vetäytyä uskonsa, virkansa taakse, yksinäisyyteen. Hallasuo uskoi ettei kukaan ihminen ymmrätnyt häntä, tai hänen tekojaan, tai halujaan. Pappeja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Vain ne jotka uskovat selviävät, se oli ollut Hallasuon vakaa uskomus, mutta sairaus oli vienyt siltäkin pohjan. Sairaus oli pohjaton kaivo, se on vallittseva tila elämssä. Sairaus nielaiseen ihmisen itseensä. Sairaat ovat yksinäisiä taivaankappaleita jotka joutuvat suuremman kohteen voimakentän ansaan. Joutuen kiertoradalle, joka vähenee ja pienenee, kunnes sairaat palavat ilmakehässä, haituen pikku hiljaa pois. Hoitajille sairaus ja sairaat olivat pelkää rutiinia. Hoitajille sairaat olivat kaavakkeita, numeroita ja loppusijoitus kohteita. He olivat asiakkaista, eivät potilaita, erityiseti he eivät olleet ihmisiä. Arvokuus ja tyylikkyys olivat kadonneet täältä. Hallasuo luuli sairauden olevan pisara meressä, mutta sairaus täällä jokaisessa pisarassa. Jokainen pisara ennustaa kuolemaa. Jokaisessa pisarassa on kaikki se mitä ei voi ennustaa. Pisarat eivät käytäydy normaalin veden tavoin,

 

 

Mirja Hallasuo

Mirja Hallasuo katselee oviaukosta haurasta isäänsä ja sitten kynnystä. Kynnys on matala, mutta Mirja ei voi ottaa askeltakaan. Kynnys on suorakaiteen muotoinen pala muovia, sellainen pala, joka muisttaa pituushyppypaikan ponnistuslautaa. Se pieni muovikappale on ponnistuspaikka lähentymiselle. Mirja ponnnistaisi jos uskaltaisi. Isästä näkyy vain vapisevat kädet. Mirjan ja isän välissä on valtava kyynelten meri, joka vapautuisi myrskyksi, jos Mirja vain uskaltaisi ottaa askeleen.

Neljäkymmentäkuusi vuotias kylmäkkö seisoo muovisen kynnyksen päällä kalpeana, hän katselee vapisevaa aavetta. Mirjan silmät räpsyvät, otsalla näkyy hikipisaroita. Hän ollut koulujen keittiöissä miltei 30 vuotta ja nähnyt kuinka opettajat tai oppilaat lyövät toisiaan. Lyöjät aiheuttavat sellaisia vammoja, joita uskoisi tapahtuvan radiokuunnelmissa. Hän on nähnyt myös ruhjottuja eläimiä maantiellä, niitäkin moni kavahtaisi, muttei Marja kahvahda kuolluta eläintä tai kouluampujaa, jonka automaattiase saa syöttöhäriön hänen kohdallaan. Hän kavahtaa isäänsä, joka ei enää tunnne Mirjaa. Marja kääntyy itkien pois. Hän ei uskalla ponnistaa isänsä luo. Hän ei voi näyttää haurauttaan miehelle, jonka tunnslause on ollut ”Jokainen on oman onnensa seppä”

Mirja on koko elämänsä pyhittänyt työlle ja perheelleen. Järjestys on hänelle tärkeintä maailmassa, ei siisteys, vaan asioiden tekeminen oikeassa järjestyksessä. Keskeneräisiä asioita hänellä ei ole lainkaan. On vain järjestettyjä asioita ja aloittamattomia töitä,Hänen hengellisyytensä on kevyttä kaasua, ja hän kokee olevansa jumaluus shoppailija. Arjessa hän ajatteli ensin lapsiaan, sitten miestään, kolmanneksi työtään ja sitten kotiaan. Hyvin harvoin Mirja ajateli itseään ja mitä ulkopuoliset ihmiset tahtoivat tai tarvitsivat. Uskonto ja politiikka oli Marjalle pakollista suorittamista. Maalisvaalit, joulukirkko ja -kortit. Lapsena hän piti erityisesti joulurauhan julistamisesta, kauniista sanoista ja kirpeästä ilmasta. Äidin kuolema joulurauhan julistuksen aikana, marja ei voinut kuunnella julistusta enää lainkaan

 

Hallasuo ja luonto

Pienen mahdollinen energiahukka. Se on luonnon mekanismi jokaiselle toiminalle. Kaikki luonnon tuottamat kasvit, eläimet ja vuodenajat toimimat tuon periaatteen alla. Tuo periaate tekee lumikiteestä kahdeksan sakaraisen ja mustikasta mustikan. Edellä mainittu periaatte ei ole mahdollista yhdenkään ihmisen tomissa. Sellainen ihminen joka tavoittelee pienintä energiahukkaa joutuu tänne. Täällä tehostun asumisen vahusyksikössä pieninmmän energiahukan tavoittelia muistuttaa kasvia, kuolevaa kasvia.

Urheilija ei voi voittaa yhtäkää kilpailu jos hän tavoittelee pienintä enegiahukkaa. Rakastavainen pariskunta kuihtuu olemattomiin jos tavoitteema on pienen mahdollinen energiahukka. Kuitenkin Hallasuo on joutunut paikkaan jossa tavoitellaan pienintä enegiahukkaa, tehostetun asumisen vanhusyksikössä jokainen teko on alistettu edellä mainitulle periaatteelle. Täällä kaikki päivittäinen toiminta on vaikiotu. Näyttää siltä kuin ”Kello-Kalle” olisi tämän talon yleisin virka. Kaikki asiat tehdään tietyssä järjestyksessä tiettyyn aikaan. Poikkeama, on se miten pieni vain, sotkee kaikkien työt, pesytymisen ja nukkumisen, silloin tavoiteltu pienen mahdollinen energiahukka on saavuttamattomissa. Viime viikon torstaina täältä yritti paeta kolme potilasta, Lahtinen, Järvinen ja Salminen. Heitä kiinni ottamassa oli Jokinen, Vuorinen ja Lampinen. Kaikki palutettiin osastolleen, hoitajat ja potilaat. Pakoyritykset tapahtuivat hoitajien näkökulmasta mahdollisimman huonoon aikaan, ruoka- tai kahvitauon aikana. Muistisairaat ja hoitajat muistuttavat vesimassaa, toiset kuumaa ja toiset kylmää vettä. Niiden virtaus on aina erisuuntiin ja ne sekoittuvat huonosti keskenään. Sekoittuminen tapahtuu lauhtumalla, silloin vesi muutuu haaleaksi ja harmaaksi massaksi, jossa kukaan ei halua uida saati pesytyä. Täällä lauhtuminen ei ole hyväksi kenellekään. Lauhtuminen tarkoittaa täällä kuolemaa, ensin henkistä kuolemaa, jonka jälkeen tapahtuu fyysinen kuolema.
    Muistisairaita ja muistisairautta voi  kuvat jossainmäärin myös topografialla. Topogaafien potilas on tarkkaan kuvailtu ja hänen kohtalonsa tiedetään tarkasti. Kun potilas topogarrfisessa tilassa ailloin ihmisen ja sairauden väliin muodoustuu erilaisia pintoja ja niiden väliin erilaisia pinnanmuotoja. Muodot esiintyvät erilaisiana varjoina tai väreinä. Ne ilmetävät sairauden laatua, jäljellä olevan elämän laatua.

 
Kuolemansynnit

Hallasuo on varma asioden oikeasta laadusta. Tehostetun asumisen vanhusyksikössä olevat ihmiset ovat uhreja. Ja syyttömiä tänne tuloon. Se joka sairaat on tähän taloon majoittanut, on tehnyt kuolemansynnin. Kaikki kolme syytä jotka täyttävät kuolemansynnin vakavat määreet ovat olleet majoittajan tiedossa. Majoitus päätös on ehdottoman vakava asia. Päättäjä tietää ja tiedostaa asian vakavuuden. Kolmanneksi päättäjä tekee sijoituspäätöksiä vapaasti ja on suostuvainen omaan rooliinsa.

Hallasuo on olla aina vahvoista vahvin. Maailma on täynä kaaosta, mutta Hallsuo ei koskaan tuntenut epävarmuuta, tai kaaosta. Nyt sairaus syö miestä sisältä päin ja heikentää vahvimman miehen. Hitaasta sairaus suistaa mielen kaaokseen ja rusentaa ihmismielen rusinan tavoin. Hallasuo on aikuisikänsä auttanut heikkoja ja avuttomia. Hän uskoi vakaasti ja lähtökohtaisesti, se ajatus menee näin minkä Jumala on antanut, sitä ei voi ihminen ottaa pois. Tällä syyllä hän perustellut aina ettei ihminen voi tai saa tehdä itsemurhaa, mutta nyt hän kaipaa johdatusta. Hän haluaa tehdä jotakin mitä koskaan ennen ei ole voinut tehdä. Hän on edelleen järkämätön ja jyrkkä omaa kuolemaansa kohtaan. Muut voivat kuolla itsemurhan kautta, muttei Hallasuo. Hän odottaa Jumalan antavan vauhtia jyrkkään mäkeen.

Hallasuon armahtava Jumala on muuttunut täällä tehostetun asumisen vanhusyksiköissä kostavaksi Jumalaksi. Kaikki vuosikymmenet Jumala oli Hallasuolle samankaltainen, muutama kuukausi täällä, se aika saa ihmisen kääntämään takkinsa ja usko menettää merkityksenä. Saattaa olla toisinkinkin päin, ateistista tulee täällä uskovainen ja uskovaisesta ateisti.

Potilaalle tämä laitos on vain ja ainoastaan päätepysäkki, kun hoitajille tämä laitos läpikulku paikka. Enemmistö hoitajista ei ehdi tai jaksa olla huolissaan potilastaan. Miksi hoitajat olisi huolissaan potilasta, kun sukulaisetkin ovat hylänneet rakastuimmat ihmiset tälläiseen loukkoon. Tehostetun asumisen vanhusyksikössä jokaisella on sairaus ja sairaus on kaikkeus, täällä terve on poikkeus. Tehostetun asumisen vanhusyksikössä Jumaluus ja eläimellisyys ovat ikuisessa taistelussa, oikeastaan ne ovat osapuolia kylmässä sodassa, kilpavarustelun kaltaisessa olotilassa. Toinen nokittaa ja toinen lyö lisää panoksia pöytään. Loputtomassa kierteessä. Kierreportaat jotka eivät pääty minnekään. Niiden alkupää on kyllä tunnettu paikka.

 

Turisti Hallasuo.

Hallasuo ei muista koska viimeksi on syönyt. Nyt hän syö innolla kaurapuuroa. Lautasen vieressä on rukiinen hapanleipä ja keitetty kananmuna. Hän tuntee olevansa elämänsä kunnossa, ei tämä tehostetun asumisen vanhusyksikkö hullumpi paikka olekaan. Täällä voi syödä ja nukkua omiksi tarpeiksi. Eikä välttämättä tässä järjestyksessä. Kun on herännyt käsketään syömään ja kun on syönyt käsketään nukkumaan. Äksiti Hallasuon hyvä olo katoaa, tämä talo muistuttaa täydellistä helvettiä. Sairaus tekee ihmistä pedon kaltaisia villieläimiä. Ihmiset ovat haavoittuvuus mittarin ääritasolla. Ylimitoiteusta haavoittuvuudesta pääsee eroon vasta kuoleman myötä.

Pitkän pöydän äärellä istuu toistakymmentä vanhusta. Hallasuosta katselee ryhmää, katse tarkentuu ruskettuneeseen naiseen. Hallasuosta uskoo naisen sairastavan jotakin ihotautia, mutta kyllä tuollaiseen rusketukseen syynä on espanjalainen liian kuuma aurinko. Onhan toki Hallasuo käynyt Espanjassa, kolme kertaa. Aina samassa paikassa, vaimon vaatimuksesta. Neljännen kerran Hallasuo keksi tekosyyn. Sinä vuonna vaimo lähti espanjaan yksin, oikeastaan hän vielä kahdekan kertaa espanjassa. Hallasuon vaimo viihtyi espanjassa syksyä paossa. Vaimo kutsui itseään pakolaiseksi, Hallasuo piti vaimoaan maanpetturina. Toisekseen Hallasuo uskoi hyviin tapohin, ja siihen että maassa maan tavalla. Eikä vaimo noudattanut lainkaan hyviä tapoja tai maassa maan tavalla. Vaimo otti mukaansa espanjaan uisleipää, salmiakkia ja c-kasetteja. Näihin c-kasetteihin oli äänitetty kansallimielisiä iskelmiä. Vaimo oli oikeassa väittäessään olevansa pakolainen. Tehostetun asumisen vanhusyksikössä kaikki ovat todellisuutta paossa, niin potilaat kuin hoitajatkin. Ehkäpä sittenkään sairaat eivät ole pakolaisia, vaan siirtolaisia. Heidät on toistaiseksi siirretty pois todellisuudesta. Alkoholistit ja huumeiden käyttäjät ovat todellisuus pakolaisia. Hallasuo joka rakastaa kotimaista luontokirjallisuutta, hän pitää eeppisiä tarinoita todellisuuspakona. Erityisesti taikuus ja itse keksityt mielikuvitusmaailmat ovat Hallasuo mielestä pelkkää humpuukia. Tarina sormusten herrasta on Hallsuo pelkkää kidutusta ja paperin tuhlausta. Monta sataa turhaa sivua, ja tarina jonka saa tiivistettyä yhteen riviin, ja se kuuluu näin ”Kolme tonttua palauttaa varastetun esineen oikealle omistajalle”.

Hallasuo nautti yksinäisyydestään ja vapaudestaan kun vaimo kävi espanjassa. Sai kerrankin tehdä mitä itse tahtoi, kunhan vain ilmestyi sunnuntaisin kirkkoon. Ei hän pappilassa aivan yksin ollut. Pappilan tunnollinen keittäjä teki kaikki ruuat, niin kuin aina.

Joka vuosi Hallasuo teki salaisen sopimuksen pappilan keittäjän kanssa. Kahden viikon aikana jolloin Hallasuo oli aviomies ja sinkkupappi keittäjä normaalien toimiensa ohelle siivosi myös pappilan yksityispuolen huoneet, petasi jopa sängyn. Kaiken tämän lisäksi keittäjä pesi ja silitti Hallasuon vaatteet kahden viikon aikana. Keittäjä näytti olevan onnellisempi kuin koskaan. Kesäkuu 1969 oli ainoa aika, jolloin Hallasuo ja keittäjä hymyilivät yhtä aikaa. Molempien elämät palautuivat raiteillen kun Hallasuon vaimo palasi lomaltaan.

Hallasuon katse palasi ruskettuneeseen vanhukseen. Emeritusrovasti pohti turismia ja maailman muita turhuuksia. Ennen oli vain turismia, nyt sellaista ei ole lainkaan. Turistit kävivät Espanjassa, sitten alkoi uusi muotivillitys, paheellinen seksiturismi, oikein Thaimaassa asti suomalaiset käyvät harjoittamassa haureutta. 2000-luvun alkupäässä tuli muotiin käydä vapaassa ja vapaamielisessä Virossa. Virossa käyvää turistia kutsutaan terveysturistiksi tai viinaralliin osallistujaksi. Viimeisin villitys on terrorismiturismi. Uskonmiehenä rovasti tietää millaista sellainen on. Hallasuon ammattikunta on harjoittanut terrorismiturismi menneinä vuosisatoina. Silloin sellaista turismia kutsuttiin ristiretkiksi. Tälläisiä turistiretkiä kuninkaat ja joskus jopa kuningattaret tukivat, oikein käskivät mennä ristiretkille. Englannissa monarkistit antoivat temppeliritareita pappien tueksi. Osaa näistä ristiretki ritareista voisi hyvällä omalla tunnolla kutsua tomppeliritareiksi

Hallasuo unohti puuron syönnin pohtiessaan turismia. Vuosia sitten hän katseli yleisradion aamutelevisiota. Ohjelmassa nuori nainen kertoili iloisesti matkailu harrastuksestaan. Nainen oli erittäin ylpeä matkustamisestaan. Tämä nainen oli käynyt ympäri maailman katsomassa esitteillä olevia balsamoituja vainajia. Neuvostoliiton ensimäistä ja parasta johtajaa, Leniniä ja kolmea muutakin diktatuurin johtajaa. Nuori nainen ylpeili erityisesti sillä että oli seissyt kolmella eri vuosikymmenellä Lenin vierellä. Hallasuota kuvotti hän työnsi puurolautasen sivuun. Hän päätti ettei matkustaisi enää milloinkaan minnekkään.

 

Hallasuo, vuodenajat ja päivärytmi

Hallasuo ei muista koska viimeksi on syönyt. Nyt hän syö innolla kaurapuuroa. Lautasen vieressä on rukiinen hapanleipä ja keitetty kananmuna. Hän tuntee olevansa elämänsä kunnossa, ei tämä tehostetun asumisen vanhusyksikkö hullumpi paikka olekaan. Täällä voi syödä ja nukkua omiksi tarpeiksi. Eikä välttämättä tässä järjestyksessä. Juuri kun on herännyt käsketään syömään ja kun on syönyt käsketään nukkumaan.

Äkisti mies havahtuu, lusikka kolahtaa lautasen pohjaan. Hän ei ole varma mikä päivä on. Pohtiessaan tarkemmin hän ei tiedä paljonko kello on tai mikä vuodenaika on. Ennen hän tiesi jo aamulla mikä päivä on, sillä maanantait tuntuivat maanantaipäiville. Hallasuolla oli jokaiselle päivälle erilainen tuntemus. Pöydän ympärillä istuu toistakymmentä vanhusta. Kaikilla on villatakit ja villasukat. Yhdellä papalla on villapipo päässä. Täytyy olla siis talvi. Päivän täytyy olla lähellä Heikinpäivän, se päivän on talven napa. Ei, sittenkään ole talvi, sillä tehostetun asumisen vanhusyksikössä pukukoodina on villa, täällä pukeutudaan villaan kesät talvet. Housut, pipat, paidat, sukat ja tumput ovat villaa. Erityisesti kaikki housut ovat villaa. Pääly-, alus- sekä varahousut ovat villaa. Hallasuo kiroaa mutisten. Hän ei muista missä nukkuu, tai missä hänen sänkynsä on. Toivottavasti sängyssä lakanat ei ole villaa.

 

Hallasuo saapuu hoitokotiin (vuorisaarna muunnelma)

Hallasuo joutui tahtomattaan tehostetun asumisen vanhusyksikköön. Siellä hän näki vanhusjoukot. Hän nousi juhlasalin lavalle ja istahti keltaiselle muovipenkille. Kaikki sairaat ja vanhat tulivat Hallasuon luo. Silloin hän avasi suunsa ja sanoi näille.

-Autuaita ovat täällä olevat, sillä tämä on tehostetun asumisen vanhusyksikkö.

-Autuaita ovat muistisairaat, sillä täällä teidät unohdetaan kolmessa vuorossa.

-Autuaita ovat hiljaisesti riutuvat, sillä täällä hoitajatkin hiljaisesti riutuvat työtaakan alla.

-Autuaita ovat ihmiset jotka haluavat paeta täältä, sillä täältä voi paeta.

-Autuaita ovat kylpyyn päässeet ja puhtaat vaatteet saaneet, sillä tänään on kylpy- ja pyykkipäivä.

-Autuaita ovat rauhattomat ja kärsimättömät, sillä täällä suositaan kokeellista lääketiedettä.

Totisesti sanon teille, te kaikki olette tämän paikan valkeus. Te olette täällä kätkössä ja unohduksessa. Loistakoon teidän valo, sillä kukaan teitä enää ei muista. Älkää luulko että olen teitä terveempi tai muistasin missä olen eilen nukkunut. En minä tullut kumoamaan hoitoa, vaan tukemaan heitä sairautenne alhossa. Totisesti sanon teille, vaikka taivas ja maa katoaa, ei katoa tehostetun asumisen vanhusyksikkö. Vielä te kuulette kun lääkäri sanoo teille ”te tarvitsette lisää lääkkeitä” tai hoitaja sanoo teille ”syökää lääkkeenne” ja niin te teette ja tiedätte olevanne autuaita.

 

 

Hallasuo

Rovasti Hallasuo yrittää nousta. Mitään ei tunnu tapahtuvan. Häntä puristaa rinnasta. Jättimäisellä kädellä hän tarraa kiinni puristuskohdasta. Hänet on sidottu kiinni. Hän nostaa päätään. Hätäillen hän katselee ympärilleen. Valo on kirkasta, luonnotonta. Huoneessa on viileää. Jokin hahmo seisoo selin häneen. Hahmo katselee ulos ikkunasta. Äkisti ihminen huudahtaa, pelokkaalla äänellä.

-Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat! Huuto saa Hallasuon pelkäämään. Ne, jotka juoksevat ulkona ovat vieneet hänen villatakkinsa ja toisen sukan. Sairaanhoitajan näköinen mies kolauttaa oven auki, nopein askelin hän kulkee huoneen poikki. Askeleista kuuluu omalaatuisia läsähdyksiä. Nopeasti hän on huutavan hahmon luona. Ennen kosketusta, hoitaja sanoo huutajalle.

-Tuomas, tule istumaan. Sinä et juo etkä polta enää. Käsivarressasi on nikotiinilaastari. Se auttaa sinua. Hoitajan sanat rauhoittaa molemmat miehet. Tuomas istuu ja katselee hätäillen hoitajaa ja Hallasuota. Hallasuon silmät yrittää löytää Tuomaasta jotakin tuttua. Hän näkee Tuomaassa raamatullisen miehen. Hallasuo muistaa kuinka Jumala loi ihmisen ja laittoi tämän viljelemään ja varjelemaan Eedeniä. Nyt kaikki vanhat ja sairaat ihmiset ovat tehostetun asumisen vahhusyksiköissä, vaikka heidän paikka olisi Eedenissä. Ajatus ja nykyinen näky on monella tapaa härski. Vainoharhat ovat lisääntyneet Hallasuon päässä, sillä hän ollut mestarin opissa tänne jouduttaan. Hän tietää ettei voi parantua, ei muistisairaudesta, eikä vainoharhoista. Kunpa Jumala saisi lyötyä hajalla tälläiset laitokset, jolloin hän voisi palauttaa vanhan ajan yhteisöllisyyden. Hallasuo ei koskaan ollut väistänyt velvollisuuttaan, mutta sairaus saa hänet saamattomaksi ajattelijaksi. Satunnainen ajattelu pitää hänet kiinni elämässä. Kun pimeinä öinä lajittelee ajatuksiaan oikeisiin lokeroihin, silloin sairauden tuottamat pelot ja harhakuvat loittonevat ainakin hetkeksi.

Äkisti hän muistaa olevansa sidottu, se ajatus palauttaa Hallasuon pelon. Hänen päässään kulkee ajatuksia omalaatuisissa sykleissä. Hallasuo uskoo, että ulkona juosseet ovat myös sitoneet tähän sänkyyn. Hän muistaa Välimeressä elävät kalat, sellainen kalalaji, joka kutuaikana etenevät pyrstöä laahaten soraisessa pohjassa, eteneminen muistuttaa vanhusten vesijuoksua. Onkohan tupakka ja viina varkaat sukua tällä ihmeelliselle kalalajille.

Hallasuo heiluttelee kaikkia raajojaan. Kookas hoitaja kävelee Hallasuon luo, ottaen tätä kädestä. Tuomas kulkee hoitajan vanavedessä. Se saa Hallasuon pelon lentämään nopeammin ja raivokkaammin.

- Hallasuo rauhoittukaa. Nyt on ilta, voitte nukkua rauhassa. Jospa minä istun teidän kanssa tässä näin. Saatte unen päästä kiinni.

- Istu vaan. Seksiä on turha toivoa! Hallasuo kummastui sanallista kiivauttaan. Tuomas ottaa tuolin ja tulee kolmanneksi istumaan Hallasuon sängyn vierelle. Hallasuo rauhoittuu ja on taas turvallista taas maata. Rauhaisa tila särkyy kun Tuomas kuiskaa.

-Niin! Ja hae meidän viinat ja tupakit tuolta noilta ulkopuolisilta! Hallasuosta tämä kaikki tuntuu unelta ja hänellä on vaikeuksia ymmärtää tämän kaiken tarkoitusta. Omalaatuiset unikuvat ovat liian todellista. Hallasuon ajatukset laukkaavat unen ja valveen rajalla. Ajatukset tarkentuvat nikotiinilaastariin. Se saa hänet pohtimaan onko hän koskaan polttanut tupakkaa tai juonut viinaa. Ehtoollisviinin juontia sunnuntaisin hän ei laskenut juopotteluksi. Kohtuus kaikessa. Hallasuo tunsi syvää ystävyyttä Tuomasta kohtaan. Kummalliseksi asian tekee lyhyt sairaalajakso. Hallasuolla ei ole sukua kuin nelikymppinen tytär, vaimo ja veljet makaavat jo haudassa. Naimisissa hän ehti olla 38 vuotta, siltikin Hallasuo tunsi Tuomasta kohtaan sellaista ystävyyttä, jota hän ei tuntenut vaimoaan tai lastaan kohtaan. Molempia elämänsä naisia hän rakastaa ja arvostaa, heidän mielipiteitään ja työtään. Kaikesta huolimatta tällä hetkellä Tuomas on ystävistä rakastettavin. He ovat kolme muskettisoturia, kaikki yhden puolesta ja yksi molempien puolesta. Nopeasti Hallasuo on unessa.

Hallasuo hätkähtää hereille. Hän tunsi nähneensä pelottavaa unta. Hän oli varmasti ollut ratsastamassa Mannerheimin kivihevosella. Hevosen nimi katosi heräämisen myötä. Ikkunassa taas seisoo ihminen.

-Tuolla ne juoksee! Niillä on meidän tupakit ja viinat. Huuto ei ole enää niin pelottava kuin edellisellä kerralla. Hallasuo pelkäsi, että hänenkin tupakit ja viinat on viety. Tuttu hoitaja astui huoneeseen. Hallasuon vainoharha juoksioita kohtaan vähenee. Hän tiesi olevansa turvassa. Sillä hän muisti Tuomaan tarinan isästään. Tuomaan isä oli ollut viljelijä. Hallasuon isä on ollut lammas- ja sikafarmari. Tässä suhteessa he muistuttivat raamatun tarinaa, sillä olihan Kain ollut peltomies ja Aabel lampuri. Nukahtaminen suojaa häntä pelolta. Hallasuo tietää Viikatemiehen kulkevan Nukkamatin tamineissa. Valepukuinen Nukkumatti ei pelota häntä.

Kolmannen kerran Hallasuo hätkähtää hereille. Hän ei enää makaa. Hallasuo ei käsitä miten on joutunut rullatuoliin istumaan ison salin reunalle. Hän on jonkinlaisella turvavyöllä kiinni. Tuolissa on rauhallista ja hyvä istua. Salissa on ihmisiä, joiden käytös on valaistukseen nähden on toiveikkaan innostunutta. Ihmiset aukovat suutaan epätahdissa. Hallasuon katse tarkentuu salissa seisovaan pappiin. Se veisaa tuttua virttä. Toisekseen veisaaja on nainen. Hartaustilaisuus tämä on. Hallasuon mielestä, hänen pitäisi olla tuon papin paikalla. Hallasuon suusta pääse hätäilevä mutina.

-Tuo on vienyt minun työni ja vaatteeni. Hallasuon vieressä istuu Tuomas, joka kuiskaa matalla äänellä hänen korvaan.

-Niin, se on vienyt myös meidän tupakit ja viinat. Yllättävää kyllä, lause rauhoittaa Hallasuota. Kaksikko lopettaa rupattelun. Lyhyen sairaalajakson aikana miehet ovat ystävystyneet. Hallasuo on varma että miehet seisovat tai kaatuvat yhdessä. Täällä tehostetun asumisen vanhusyksiköissä he etupäässä makaavat ja nukkuvat.

Hallasuon katse tarkentuu takaisin hartaustilaisuuden vetäjään. Emeritus rovasti huomaa virheitä valerovastin toimissa. Valerovasti veisaa virrestä viisi. Eikä nyt ole edes adventti, ei nyt voi veisata virrestä viis. Hallasuo katselee ympärilleen. Joulukuusi on paikallaan nurkassa, se näyttää ihan Jukkapalmulta. Kynttilöitä on kuusi, pari tonttua sekä joulupukki. Uskonnolliseen tapahtumaan on sotkettu joukko maallisia maahisia, puuttuu enää kaupan muovikassin käärityt lahjat. Pöydällä pönöttävä Joulupukki on aliravittu ja tontut yliravittuja. Hallasuo viihtyy näissä adeventti juhlissa, vaikka liian moni asia on pielessä.

 

II

Hallasuo herää. Häntä risoo jatkuva heräily. Voisipa nukkua ja nähdä unta Marskista. On pimeä, se miellyttää Hallasuota. Nopeasti silmät tottuvat pimeään. Viereisessä sängyssä makaa Tuomas. Hän kuorsaa ison ihmisen tavoin. Hallasuota ei ole sidottu, se nostaa miehen onnellisuutta. Nopeasti mies istuu sängynlaidalla. Tämä talo ei tunnu kodilta, täältä täytyy paeta. Hallasuo varmoin askelin mies kävelee ikkunaan. Hän on korkealla, liian korkealla hypätäkseen ikkunasta. Nopeasti mies on ovella. Pelokkain ottein hän aukaisee oven. Askeleet pitenevät ja nopeutuvat, Hallasuo tuntee juoksevansa. Käytävällä ei ole ketään. Kolmessa sekunnissa hän on hissin luona. Hissiin päästyään Hallasuo katselee näppäimiä. Ihan omalaatuisia merkkejä. Hän painaa alinta näppäintä. Hissi kulkee alaspäin. Hissin ovi aukeaa ja suuressa aulassa ei ole ketään. Ulko-ovelle on kuusi askelta. Ulko-ovikin aukeaa itsestään. Ulkona Hallasuo tuntee taas juoksevansa. Ulkona on miellyttävän pimeää, kevyt lumi pöllyää Hallasuon ympärillä, hän sadussa, muttei saa päähänsä missä sadussa. Nopeasti hänet tavoittaa kaksi ihmistä. Mies on tuttu, pelastavan enkelin oloinen.

-Hallasuo! Mennään takaisin! Enkelin ääni on lempeä ja suojeleva. Hallasuo havahtuu sadusta todellisuuteen. Jumalan lähettämä enkeli tuo Hallasuon takaisin todellisuuteen. Enkeli on suojelija, joka pelastaa hänet sadun maailmasta. Hallasuo haluasi itkeä, mutta kyyneleet ei valu. Taas hän on takaisin hissiä ja muutaman sekunnin kulutta takaisin huoneessa. Hallasuo on taas sidottuna sängyssään. Kun kiinnioton suorittaneet ihmisen kokoiset enkelit kääntävät selän Hallasuolle toinen sanoo.

-Onneksi vaatteissa on liiketunnistin ! Hoitajapari poistuu käytävälle. Hallasuo on väsynyt. Hän hätkähtää, sillä Tuomas istuu sängyn vieressä. Tuomas hymyilee.

-Tuolla ulkona hoitajat saivat kiinni ne varkaat! Kohta hoitajat tuo meidän viinat ja tupakit takaisin!

 

III

Hallasuo hätkähtää valveille. Viileässä sairaalahuoneessa neonvalo sykähtelee särähteleviä säteitä ympäriinsä, saaden huoneen muistuttamaan helvetin esikartanoa. Emiritus rovasti tuntee olevansa yhtä aikaa tulessa ja jääkylmä. Hän oli ollut, on ja tulee olemaan nuhteeton mies, elämäntavoiltaan ja ajatuksiltaan. Rätisevät valosäteet pyyhkivät rovastin kasvoja. Kasvot joilta ei enää voi lukea surua tai iloa, kasvot kertovat vanhuudesta ja jonkinlaisesta ikilevon kaipuusta. Huoneessa makaava mies, jolta sairaus on vienyt puhekyvyn ja voimista on jäljellä rippeitä. Hänellä ollut valtaa ja voimaa, sellaista jota kauppalan muut ihmiset kumarsivat. Ei rovasti kumartamista kaivannut, eikä porsaiden porun perään kysellyt. Rovasti on aikoinaan kirkon piirileikeissä suututtanut moniakin ihmisiä, jopa voimakkaampia ja vallakkaampia. Kun rovastin oikeamielisyys kantautui kauppalan ulkopuolelle, silloin hän sai aina anteeksi omapäisyytensä. Toistaiseksi kuitenkin. Jumala antoi anteeksi ikuiseksi ajaksi, ihmiset lyhyeksi aikaa. Kaunaa hänelle kannettiin vieläkin, kuin vettä pohjattomasta kaivosta. Ei hallasuo koskaan kerskaillut omapäisyydestä, eikä kaunasta, hän ei vain välittänyt ihmisten ahdasmielisyydestä. Hämäläiset käyttivät Hallasuosta vanhaa sanontaa ”Musta härkä kirjavalle kansalle mylvii”. Hallasuota on ylpeä vertauksesta, onneksi eivät verranneet häntä porsaaseen tai pässiin. Hän poikkesi härästä sen verran ettei hän vihannut punaista väriä, ei hän vihannut valkoistakaan, karsasti vain kaiken värisiä leimoja. Jos Hallasuo olisi tämän ajan nuori, hänet voisi pikaisesti leimata punavihreäksi papiksi. Hänestä kyllä löyttyisi kaikki sateenkaaret värit, kun tarkemmin katselee. Hallasuon värimaailma ajattelu katkesi, kun keltainen neonvalo säde osui kasvoihin, se sai miehen silmät siristelemään. Hän unohti punaiset, valkoiset ja vihreät, nyt hän vain keltaista.

Rovasti tuntuu enää voimaantuvan yhdestä tiedosta. Viimeinen ja varma tieto kuoleman läheisyydestä. Se on Hallasuon välittömässä läheisyydessä. Kosketus etäisyydellä. Kuolema ei tulisi liaan varhain, ei Hallasuon sielu kuolemaa janoaisi, mutta olisi joiltakin helpottunut. Hän ei ollut varma soittaisiko kuolema harppua vai kannelta. Harppu on mytologiassa rakkauden jumalalan soitin, voisiko Amor ja viikatemies kulkea yhtä matkaa. Hallasuo itse muistutti kannelta, korvessa molemmat syntyneet.

Joskus Hallasuo ollut mies jota on pidetty korkeassa arvossa, jo pelkästään olemuksensa perusteella. Levittäessään kädet, sormien väli on kaksi metriä ja yhdeksän senttiä. Hän muistuttaa elämän puuta. Kanttori Kuljunmaa kutsui Hallasuota Ymriksi. Kuljunmaa on Norjalaista viikinki sukua. Kanttori Kuljunmaa on tehnyt maisterin päättötyönsä uskontojen elämän puutarinoista. Ymri on viikinkitarustojen elämänpuu. Viikinki tarujen mukaa Ymri kaatuu viimeisenä päivänä, maailmanlopun enteenä. Rovastia kukaan ei uskaltanut pilkata, edestä päin, eikä takaapäin. Ei häntä pelätty, jos pelättiin se tehtiin kunnioittavasti. Hallasuo otti leikinlaskun kannalta Kuljunmaan puheet Ymristä ja maailmalopusta.

Hän on viettänyt koko elämänsä ilman rietastelua ja haureutta. Kun koko kauppalan väki teki kaiken sen mitä Hallasuo väheksyi ja sääli. Yli äyräidenkin. Nuorena rovastina hän luuli hukkuvansa kauppalan syntitaakan painamana meren pohjaan. Mies joka koskaan ei ollut nähnyt tai edes seilannut meren aalloilla, pelkäsi hukkuvansa meren syvyyteen.

Jollakin tasolla hän ymmärsi riettauden tarpeen, haureuden tarve häntä kummastuttaa vieläkin. Osat ovat osittain vaihtuneet. Tänä yönä häneen kohdistuu koko kauppalan sääli ja väheksyntä Kauppalan väen harjoittama haureus ja riettaus ovat hävinneet, tilalle tullut väheksyvä kuiskinta rovastin alennustilasta. Kauppalan väki on varma, että se on Jumalan rangaistus kunnollisesta elämästä.

Kunpa Hallasuo olisi tiennyt mitä tarvitaan haureuden lopettamiseen kauppalassa. Tämä puhekyvyn menetys varmisti haureuden loppumisen kokonaan ja riettautta harjoitettiin vain vieraiden ihmisten kanssa, kauppalan ulkopuolella. Hallasuo tietää mitä kieltäminen ja kieltolaki tekee ihmismielelle. Hallasuon isä, Joonas, oli laillisuusmiehiä. Joonas oli tehnyt kaikkensa viinan paheiden lopettamiseksi. Alkoholi koitui Joonaaan kohtaloksi. Vaikka Joonas oli voideltu Jumalan pyhällä hengellä. Joonas voiteli itseään kirkkailla juomilla. Alkoholia janosi, hän vaelsi loppuun elämänsä virvoittavien alkoholijuomien aavikolla. Sillä aavikolla ei ollut sijaa muulle elämälle.

Hallasuo tietää lopun olevan lähellä ja pääsevänsä kalkittuun maahan, sinne mistä Jumala tulee noutamaan hänet viimeisenä päivänä. Hän tiesi jo nuorena ettei ole mitään ylipääsemätöntä, saati mitään mahdotonta, paitsi ikuinen elämä. Tottumus ja harjaannus kuljetti miestä kokonaisen elämän läpi. Tänä yönä suurin kaikista, kuolema, hoitaisi Hallasuon hautaan, sillä kuolema oli tottunut ja harjaantunut tässä asiassa. Tuntuu kuin särähtelevä neonvalo olisi ainoa asia joka pitää Hallasuon järjissään tässä talviyössä. Hän ei ollut koskaan odottanut tai pelännyt kuolemaa. Kuitenkin tänään tuntui kuolema olevan pelottavan lähellä, joka puhuttelevan häntä erityisen mustan karhealla äänellä. Ääni oli sellainen musta joka muistutti kaikkien värien äiti. Jumalallinen musta, joka on kaikkien värien neitsyt Maria.

Hallasuo on sitonut itsensä monin kahlein elämään kiinni. Jopa lääkärit ovat auttaneet Hallasuota pysymään elämässä kiinni, mutta nyt kuolema korjaa satoaan. Emeritus rovasti katsoo käsiään. Pyörittelee niitä. On hänelle ennustettu käsistä. Silti hän on tiennyt miksi on maan päällä ja miksi kuolee. Tämä yö on niitä jolloin tyytyväinen ihminen herätetään onnen unestaan. Sitten kuolema kertoo hetken tulleen. Kuolema on tänä yönä se valkeuden tuoja, totinen valkeus.

Hallasuo nousee istumaan. Tuomas kuorsaa vieressä. Rovasti silmäilee nukkuvaa miestä. Kääntäen päänsä pois. Hän ottaa askeleen huoneen sivustalle, peilin eteen. Siinä hän katselee kalpeita kasvojaan. Kääntyy katsomaa Tuomaan samanväristä naamaa. He ovat kuin kaksi marjaa. Molemmilla toinen jalka haudassa, ellei enemmänkin. Hallasuo on vähätellyt sairauksia ja sairaita. Tänä yönä hän kohtaa pelkonsa, ihmettelen miten kauan sairaus runtelee hänen sieluaan. Hän on eritellyt oireita. Hallasuo on löytänyt enemmän oireita kuin lääkäri. Sairaus täytyi tulla perkeleestä. Kuolema olisi Jumalan henkäys, ei Jerikon pasuunan kaltainen muurin murtaja.

Hallasuo kulki vaivalloisesti ikkunan eteen. Nojautui kapeaan ikkunalautaan. Ulkona on pimeää, hento räntäsade vihmoo lounaasta. Jos olisi kesä, silloin tuollainen hentoinen lounatuuli kevyesti hönkäilisi kesäisiä tuoksuja. Sellainen vieno lounatuuli tietää hyvää kalan saalista. Tämä pimeä näyttää kuluttavan Hallasuon henkisestä öljylampusta viimeisetkin öljypisarat. Ei Hallasuota puhutellut kuoleman lopullisuus, vaan sen kokonaisvaltaisuus. Miten jokin yksittäinen asia voi olla näin suuri. Niin suuri että kuolema savuttaa jokaisen elämän olennon. Tänään kuolema tuntuu olevan Jumalaakin suurempi.