Kauan ennen Maj Karmaa, ennen kuin soi se biisi,
rakastin naista, joka pakkasi kassinsa hiljaa.
Hän sai töitä Sodankylästä, pohjoisen kirkkaassa yössä,
ja minä jäin, ilman ääntä, ei me hyvästelty.
Ei kukaan tiennyt, miksi talvi tuntui pidemmältä,
ei ystävä, ei äiti, ei ohikulkija torin reunalla.
Talvi kiristyi kuin lupaamatta jäänyt halaus,
täysi rähinä ulkona –revontulet, humiseva maailma.
Kerran lähdin, yöjunalla, bussilla, viimein jalan,
Sodankylään, missä pakkasessa hengityskin soi.
Revontulet lepattivat kuin hänen hiuksensa ennen,
kun suutelin häntä pimeässä, hiljaa, niin ettei kukaan kuullut.
Meidän parisuhde, oli ohimenevä juna,
mutta totta kuin jää sormenpäässä.
En minä häntä enää kaipaa, hänen tulista kosketusta kaipaan