Helmikuu. Heikki ja minä seisomme hautajaisväen joukossa.

Muistan edellisen käyntini täällä kuin eilispäivän.

Siitä on kahdeksan vuotta. Lumi on tallaantunut tämän joukon

voimasta. Lunta on tullut jo lokakuusta, joten ei ollut uutinen

että tänäänkin sataa lunta. Pohjanmaalla ei tunneta rintamamies

taloja, ne ovat kaupunkilaisten hömpötyksiä. Täällä on taloja,

tupia tai pirttejä. Nyt on tämän tuvan emäntä kuollut. Tämä tupa

ja kaikki muu maallinen jää Heikille. Ei hänestä ole yksin asujaksi.

Arkku on auki. Annan kasvot ovat lumivalkeat. Rovastin kasvot

ovat punaiset. Kanttorin kasvot ovat kellertevät. Hautajaisväki

veisaa varpunen jouluaamuna. Se on mummun toive. Ja sanatarkka

 toive kuului näin. Kun kuolen. Hallasuo siunaa minut ja tilaisuus

lyhyenä. Yksi virsi, ”varpunen jouluaamuna”.

Ensimmäinen kerta kun näen rovasti Hallasuon. Tuo on pelottava mies.

 Pituutta rovastilla on ainakin 190 senttiä. Hirvittävä ääni, voimakas,

liian voimakas. Kanttori Kuljunmaan olen tavannut aikaisemmin.

Hän on kiinnostunut urkumusiikista ja tupakasta. Eikä välttämättä

siinä järjestyksessä.

Annan hautajaisissa on paikalla koko kauppala. Anna halusi pienet

 hautajaiset. Mutta, koko muu kauppala halusi Annalle suuret hautajaiset.

Olihan Anna auttanut tämän kauppalan lapsia syntymään, kuudella

 eri vuosikymmenellä. Joukossa oli seitsemän omaa lasta ja pitkä rivi kauppalan virkamiehiä.