Kolme kuukautta kuntouttavaa työtoimintaa oli tullut täyteen. Se oli merkkipaalu, jos merkkipaalulla tarkoitetaan asiaa, joka näkyy kalenterissa, mutta ei välttämättä missään muualla.

Olin käynyt paikalla. Olin tehnyt tehtäviä. Olin keskustellut ihmisten kanssa. Olin jopa pelannut mölkkyä, mikä oli osoittanut ainakin sen, että kykenin pitämään kiinni kepistä ja tekemään päätöksiä nopeasti silloin, kun puupalikat olivat vaarassa. Työllistymisen kannalta vaikutus oli kuitenkin epäselvempi. nyt oli edessä työkkärin tapaaminen. tai oikeastaan työvoimapalveluiden tapaaminen. Työkkäri oli jäänyt elämään kansankieleen samalla tavalla kuin terveyskeskus, vaikka molemmissa paikoissa oli vuosien aikana vaihdettu nimiä niin paljon, että tavallinen ihminen alkoi epäillä, että seuraavaksi myös asiakas vaihdetaan toiseen.menin sovittuna aikana paikalle. Virkailija oli vaihtunut. Sen huomasi heti. Edellinen oli ollut sellainen ihminen, joka puhui rauhallisesti ja katsoi välillä tietokonetta kuin sieltä olisi voinut löytyä ratkaisu koko Suomen työttömyyteen.

Tämä uusi nainen näytti hätääntyneeltä. Ei sillä tavalla, että hän olisi ollut hätääntynyt minusta.

Enemmänkin siltä kuin hän olisi juuri saanut tietää, että minun tapaukseni oli hänen päivänsä vaikein. Hän hymyili. Se oli nopea hymy. Sellainen, jonka ihminen ehtii tehdä ennen kuin tajuaa, ettei ehkä olisi pitänyt.

– Hei, mukava tavata.

– Samoin. Hän avasi tietokoneen. Näytölle ilmestyi ilmeisesti minun elämäni. Tai ainakin työvoimapalveluiden näkemys siitä. Nainen selasi tietoja.

– Sinulla on nyt ollut tämä kolmen kuukauden kuntouttavan työtoiminnan jakso.

– Kyllä. Hän nyökkäsi varmalla tavalla. Hän puhui kuin olisi tiennyt tarkalleen, mitä seuraavaksi tehdään. Se oli kiinnostavaa, koska hänen kasvonsa eivät näyttäneet siltä.Kasvot sanoivat: Apua.

Ääni sanoi: Tilanne on täysin hallinnassa.

– Miten koit jakson?

– Ihan hyvin.

– Hyvä. Hän kirjoitti jotain.

– Koetko, että työ- ja toimintakykysi on parantunut? Mietin hetken.

– Ainakin tiedän nykyään, missä kahvikuppini on. Hän nosti katseensa. En ollut varma, oliko se huumoria vai raportoitava havainto.

– Tarkoitan siis, että koetko olevasi lähempänä avoimia työmarkkinoita? Avoimet työmarkkinat.

Pidin siitä ilmauksesta.Se kuulosti siltä, että työmarkkinat olivat suuri halli, jonka ovet olivat avoinna, mutta kukaan ei ollut vielä kertonut minulle osoitetta.

– En tiedä, sanoin. Nainen nyökkäsi.

– Se on ihan ymmärrettävää. Sitten hän katsoi ruutua uudestaan.

– Sinulla on tässä merkintä, että olet edelleen vaikeasti työllistyvä.

– Niin. Hän sanoi sen uudestaan, aivan kuin kokeilisi sanoja.

– Vaikeasti työllistyvä.

– Kyllä.

– Ja olet ollut pitkään työmarkkinoiden ulkopuolella.

– en, vaan pätkätöitä

– Niin sinulla on pitkä työhistoria, mutta paljon pätkittäistä työtä.

– Niin. Hän pysähtyi.

– Tässä on aika paljon.

– Minulla on ollut pitkä elämä. Nainen katsoi minua.Sitten hän hymyili.Tällä kertaa oikeasti.

– Se näkyy täällä.Hän selasi vielä vähän.

– Mitä itse ajattelet seuraavasta vaiheesta? Siinä se taas oli.Seuraava vaihe.Työvoimapalveluissa elämä ei koskaan ollut nykyhetki.Aina oli seuraava vaihe.Jos olit ollut työttömänä, seuraava vaihe oli kuntouttava työtoiminta.Jos olit kuntouttavassa työtoiminnassa, seuraava vaihe oli uusi suunnitelma. Jos suunnitelma ei johtanut työhön, tehtiin uusi suunnitelma. Ja jos sekään ei johtanut työhön, oli olemassa vielä uusi suunnitelma.Suunnitelmia riitti.Työtä ei niinkään.

– En minä tiedä, sanoin.Nainen nyökkäsi taas.Hän näytti edelleen hätääntyneeltä.Mutta puhui aivan varmasti.

– Me löydämme sinulle sopivan seuraavan askeleen. Katsoin häntä.Hän katsoi minua. Tietokone katsoi meitä molempia Sitten nainen sanoi:

– Tärkeintä on, ettei jäädä paikalleen.Ajattelin niitä kolmea kuukautta. Olin ollut siellä joka viikko.

Olin tullut paikalle.Olin tehnyt tehtäviä.Olin tavannut ihmisiä.Olin pelannut mölkkyä.Olin siis liikkunut. Mutta työkkärin järjestelmässä olin edelleen samassa kohdassa.Vaikeasti työllistyvä.Ehkä olin liikkunut kolme kuukautta ympyrää. Mutta se oli sentään ollut liikettä.

– Katsotaanpa nyt, mitä tähän voisi kirjata, nainen sanoi. Hän näytti taas varmalta. Ja minä ajattelin, että siinä meillä oli ainakin yksi asia yhteistä. Minä en tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Eikä hänkään tiennyt.Hän vain osasi sanoa sen vakuuttavammin.

Kuntouttavassa työtoiminnassa oli päätetty järjestää liikuntapäivä. Liikuntapäivä oli hieno nimi tapahtumalle, jossa kahdeksan ihmistä seisoi pihalla, katseli pilvistä taivasta ja mietti, miksi heidät oli tuotu ulos. Ohjaaja, nainen pohjoisesta, oli selittänyt asian aamulla.

– Tänään harjoittelemme ryhmätyötaitoja, vuorovaikutusta, pettymyksen sietämistä ja tavoitteellisuutta.

– Mölkkyäkö? joku kysyi.

– Mölkkyä. Kukaan ei sanonut mitään. Sitten Nainen pohjoisesta otti mölkkykapulan käteensä. Ja siinä tapahtui muutos. Tähän asti hän oli ollut kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Hänen tehtävänsä oli ollut kuunnella työttömien murheita, auttaa heitä täyttämään lomakkeita, puhua työelämästä ja kysyä kerran viikossa:

– Miten sulla muuten menee? Mutta nyt hänen edessään oli mölkky. Kilpailu. Siinä ei enää ollut kyse kuntoutuksesta. Siinä oli kyse kunniasta.

– Pelataanko ihan rennosti? yksi ryhmäläinen kysyi. Nainen pohjoisesta katsoi häntä.

– Totta kai. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että jotain oli pahasti pielessä. Ensimmäinen kierros alkoi. Mölkkykapula lensi. Keilat kaatuivat. Joku sai kolme pistettä. Joku toinen kuusi. Nainen pohjoisesta sai kaksitoista. Hän ei hymyillyt. Hän vain nyökkäsi rauhallisesti.

– Hyvä heitto, hän sanoi.Mutta hänen katseensa kertoi jotain muuta. Katse sanoi: minä tiedän, miten tämä päättyy. Seuraavalla kierroksella yksi ryhmäläinen sai täydet kaksitoista pistettä.

– Jes! Mies nosti kätensä ilmaan. Nainen pohjoisesta katsoi tulostaulua.

– Onnea. Pieni tauko

– Mutta peli on vielä kesken. Siinä vaiheessa ohjaajan alkuperäinen suunnitelma ryhmäytymisestä alkoi hajota. Työttömät eivät enää puhuneet työllistymisestä. He puhuivat taktiikasta.

– Kannattaako ottaa varmat pisteet vai yrittää kaataa kolme keilaa?

– Riippuu tilanteesta.

– Mikä sun pistemäärä on?

– Kaksikymmentäseitsemän.

– Ei kun nyt puhutaan tämän kierroksen tilanteesta. Nainen pohjoisesta seisoi kentän reunalla ja seurasi peliä kuin jääkiekkovalmentaja finaalissa.

– Älä heitä noin.

– Miten?

– Liikaa voimaa.

– Se on mölkky.

– Niin, mutta silti. Sitten tuli ratkaiseva hetki. Nainen pohjoisesta oli häviöllä.Hän oli ensimmäistä kertaa päivän aikana häviöllä.Hän katsoi tulostaulua.Sitten hän katsoi keiloja. Sitten hän katsoi ryhmää.

– Meillä on vielä aikaa. Ohjaaja, joka oli koko aamun yrittänyt saada ihmiset keskustelemaan tulevaisuudestaan, huomasi yhtäkkiä olevansa tilanteessa, jossa yksi osallistuja suunnitteli taktista hyökkäystä puukeiloja vastaan.

– Meidän piti muuten lopettaa vartin päästä.

– Ei lopeteta.

– Mutta seuraava ryhmä—

– Ne odottavat.

– Minulla on tapaaminen.

– Siirrä sitä.

– Kenen kanssa? Nainen pohjoisesta katsoi häntä vakavana.

– Elämän kanssa. Ohjaaja huokaisi.Mölkky jatkui. Lopulta Nainen pohjoisesta sai mahdollisuuden ratkaisevaan heittoon.Kenttä hiljeni.Hän otti kapulan.Mittasi etäisyyden.Astui taakse.Hengitti syvään. Ja heitti. KOLAHDUS. Yksi keila kaatui.

– Yksi piste, joku sanoi.Nainen pohjoisesta tuijotti keilaa. Sitten hän katsoi muita.

– No niin. Hän nosti kapulan.

– Uusi kierros.

– Eikö tämä ollut jo viimeinen?

– Oli.

– Mutta hävisit. Nainen pohjoisesta katsoi häntä pitkään.

– En minä hävinnyt.

– Kyllä sä hävisit.

– Tämä oli harjoitus.

– Mihin? Nainen pohjoisesta mietti hetken.

– Pettymysten sietämiseen. Ryhmäläiset nauroivat. Ja ensimmäistä kertaa koko kuntouttavan työtoiminnan aikana kukaan ei kysynyt, mitä hyötyä tästä olisi työelämässä. Sillä ehkä sillä ei ollutkaan väliä.Ehkä joskus työttömätkin saivat vain pelata mölkkyä. Ja ehkä pohjoisesta tullut ohjaaja sai hävitä.Vaikka vain kerran.

Kuntouttava työtoiminta loppui lopulta. Ei siksi, että olisin tullut valmiiksi. Ei siksi, että olisin saanut työpaikan. Eikä siksi, että joku olisi viimein keksinyt, mitä minulle pitäisi tehdä. Se loppui, koska oikeistohallitus päätti, että järjestelmää piti uudistaa. Uudistaminen oli hieno sana. Se kuulosti siltä kuin joku olisi vaihtamassa vanhaa polkupyörää uuteen. Todellisuudessa minun elämässäni se tarkoitti lähinnä sitä, että tuttu ovi sulkeutui. Kuntouttava työtoiminta oli ollut monella tavalla kummallinen paikka. Siellä saattoi viettää vuosia yrittäen päästä työelämään ja samalla oppia ennen kaikkea sen, kuinka pysyä mukana erilaisissa palveluissa. Nyt palvelu muuttui.

Minä en. Tai ehkä muutuin minäkin, mutta hyvin hitaasti. Jonkin aikaa elämässä oli tyhjä kohta.

Sitten löysin matalan kynnyksen kohtaamispaikan. Siellä ei tarvinnut olla tavoitetta. Ei tarvinnut heti tietää, mikä oli oma polku. Ei tarvinnut puhua osallisuudesta. Sai tulla sisään kahville. Se oli valtiolle jo melko vallankumouksellinen ajatus, ei minulle. Eräänä päivänä avasin oven ja näin tutut kasvot. Nainen pohjoisesta. Katsoimme toisiamme hetken.

• • No mutta! Mitä sinulle kuuluu?

  • Olen edelleen tässä, vastasin. Hän hymyili.

– Sehän on hyvä alku.

– Riippuu siitä, mitä tarkoittaa tässä. Hän nauroi. Jostain syystä tuntui hyvältä nähdä hänet. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa ei tarvinnut aloittaa koko elämäntarinaansa alusta. Hän tiesi jo, että olin ollut ravintoloissa, keittiöissä, kaupoissa, kioskeissa ja ties missä. Hän tiesi myös, että olin istunut lukemattomissa keskusteluissa, joissa oli puhuttu tulevaisuudesta tavalla, joka tuntui joskus melkein tieteiskirjallisuudelta.

– Oletko ajatellut opiskelua? hän kysyi. Katsoin häntä epäilevästi.

– Minäkö?

– Sinä.

– Mitä minä opiskelisin?

– Jotain, mikä kiinnostaa sinua. Tämä oli vaarallinen kysymys. Kiinnostus oli asia, jota minulta ei oltu aikaisemmin kovin paljon kysytty. Oli kysytty työkykyä, vahvuuksia, tavoitteita, toimintakykyä ja suunnitelmia. Mutta kiinnostusta? Se oli jo melkein ylellisyyttä. Nainen pohjoisesta kaivoi esiin tietokoneen.

– Katsotaan opiston kursseja.

– Nytkö?

– Nyt.

– Eikö tähän pitäisi tehdä joku suunnitelma ensin? Hän katsoi minua.

– Ei. Tuo yksi sana tuntui oudolta. Ei lomaketta. Ei arviointia. Ei ensin kolmea tapaamista, joiden jälkeen järjestettäisiin neljäs tapaaminen, jossa päätettäisiin viidennestä tapaamisesta. Vain: ei.Hän avasi kurssitarjonnan. Rullasimme sivua alaspäin. Siellä oli liikuntaa, kieliä, käsitöitä, tietotekniikkaa, taidetta ja vaikka mitä muuta.

– Mikä näistä kiinnostaisi?

– En minä tiedä.

– Katsotaan yhdessä. Ja niin me katsoimme. Minä luin kurssien nimiä ja nainen pohjoisesta pysähtyi aina välillä jonkin kohdalle.

– Tämä voisi sopia sinulle.

– Miksi?

– Koska olet utelias.

– En ole.

– Oletpas.

– Mistä sinä sen tiedät? Hän katsoi minua hetken.

– Olen tuntenut sinut jo sen verran kauan. Siinä ei ollut mitään suurta puhetta. Ei sanaakaan vahvuuksista. Ei sanaakaan polusta. Ei edes osallisuudesta. Vain ihminen, joka oli huomannut toisessa ihmisessä jotain, mitä tämä itse ei aina nähnyt. Lopulta löysimme kurssin.

– Tuonne minä voisin ehkä mennä, sanoin.

– Hienoa.

– Mutta en osaa ilmoittautua.

– Minä autan. Niinpä nainen pohjoisesta istui vieressäni ja auttoi täyttämään ilmoittautumisen. Nimi.Yhteystiedot. Kurssi: Kuvataide kurssi työelämään ulkopuollla oleville

Maksutapa: Maksuton Kaikki tavalliset asiat. Kummallista kyllä, tällä kertaa lomake ei tuntunut siltä kuin minua olisi yritetty siirtää johonkin järjestelmän lokeroon. Se oli vain ilmoittautuminen kurssille. Kun kaikki oli valmis, nainen katsoi minua.

– Nyt olet menossa kurssille.

– Niin kai.

– Eikö tunnu hyvältä? Mietin hetken.

– Tuntuu. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli edessäni jokin asia, joka ei ollut pakollinen.Ei työvoimapoliittinen toimenpide. Ei kuntoutussuunnitelma. Ei velvollisuus. Ei selvitys.

Vaan kurssi. Jotain, jonka olin itse valinnut. Nainen pohjoisesta sulki tietokoneen.

– Näetkö? Asiat voivat mennä eteenpäin pienilläkin askelilla. Katsoin häntä.

– Älä nyt pilaa tätä puhumalla polusta. Hän nauroi.

– Sovitaan niin. Kahvikupin pohjalla oli vielä vähän kahvia. Ikkunasta näkyi harmaa suomalainen päivä. En tiennyt, johtaisiko kurssi mihinkään. En tiennyt, saisinko sen jälkeen töitä.

En tiennyt, muuttaisiko se elämässäni yhtään mitään. Mutta sillä hetkellä sillä ei ollut väliä. Olin ilmoittautunut kurssille. Ja ehkä elämässä eteenpäin meneminen ei aina tarkoittanut sitä, että joku toinen piirsi sinulle uuden polun. Joskus se saattoi tarkoittaa vain sitä, että joku istui vieressä, avasi tietokoneen ja sanoi: – Kokeillaan tätä.

– Me lähdetään nyt yhdessä rakentamaan sinun polkuasi kohti työelämää! Katsoin häntä. Olin kuullut tuon lauseen aikaisemminkin. Useita kertoja. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen henkilökohtainen keskustelu uuden ohjaajan kanssa. Nainen pohjoisesta avasi kansionsa.

– Kerro vähän itsestäsi. Millainen olisi sinun unelmatyösi? Mietin oikein kunnnolla. Töitä ravintoloissa, keittiöissä, kaupoissa, kioskeissa ja milloin missäkin. olin ollut kassalla, keittiössä, tarjoilemassa ja kaikenlaisissa pätkissä, joiden nimet olivat vaihtuneet nopeammin kuin ohjaajat.

– Sellainen, jossa maksetaan palkkaa. Nainen hymyili vielä leveämmin

– Erinomaista! Sinulla on siis erittäin selkeä tavoite! Aloin jo epäillä, että tämä nainen saattaisi olla vaarallinen.

– Entä millaisena näet itsesi viiden vuoden päästä. katsoin ikkunasta ulos. Viiden vuoden päästä hän näki mielessään saman työtoiminnan huoneen, uuden ohjaajan ja ehkä uuden kahvinkeittimen. Mutta päätin olla sanomatta sitä.

-En ainakaan täällä

– Mahtavaa! Nainen kirjoitti jotakin muistiin. Todennäköisesti sanan mahtavaa.

– Meidän pitää nyt tunnistaa sinun vahvuutesi. Huokaisin, tiesin että tästä alkoi se vaihe, jossa ihmisen piti keksiä itsestään myönteisiä asioita.

– Olen tullut yleensä ajoissa, olen tunnollinen, tarkka, täsmällinen. Nainen nosti katseensa.

– Hienoa! Täsmällisyys!

– Osaan tehdä ruokaa.

– Loistavaa! Ammatillista osaamista!

– Olen ollut täällä vuosia. Nainen pysähtyi.

– Sitoutuneisuutta! Katsoin häntä hetken. Aloin ymmärtää, että tässä keskustelussa mikä tahansa asia voitiin kääntää vahvuudeksi.

– En ole saanut vakituista työtä.

– Sinulla on paljon kokemusta erilaisista työympäristöistä!

– Olen ollut työttömänä pitkään.

– Olet osoittanut sinnikkyyttä!

– Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Nainen nojautui lähemmäs.

– Se kertoo siitä, että olet valmis muutokseen. Olin hiljaa. Nainen hymyili.

– Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta sinä pääsisit työelämään? Tätä täytyi miettiä pitkään.

Tämä ei ollut enää tavallinen kysymys. Tämä oli kysymys, jonka äärellä olivat vuosien ajan käyneet monet ihmiset, ohjaajat, suunnitelmat, lomakkeet, tapaamiset, kurssit ja erilaiset palvelut. Vilkaisin naista.

– Voitaisiinko kokeilla sellaista, että joku palkkaisi minut? Huoneeseen tuli hiljaisuus.

Nainen pohjoisesta ei kuitenkaan hätkähtänyt. Hän nyökkäsi vakavana.

– Kyllä. Se oli ehkä heidän keskustelunsa realistisin vastaus. Nojauduin tuolissani taaksepäin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui, että ehkä tässä oli jotain. Tai sitten nainen oli vain todella hyvä kannustamaan. Sitä ei vielä tiennyt kukaan. Kaikkitietävä kertoja tiesi kuitenkin yhden asian. Seuraavien kuukausien aikana tulisin kuulemaan vielä monta kertaa sanat omat vahvuudet, polku työelämään, osallisuus, tavoitteet ja mahdollisuudet. Oppisin täyttämään lomakkeita. Paljon lomakkeita. Ja jokaiseen lomakkeeseen piti tavalla tai toisella onnistua kirjoittamaan, että ihminen oli menossa eteenpäin. Vaikka todellisuudessa istuin yhä samassa huoneessa. Mutta tällä kertaa huoneessa oli nainen pohjoisesta. Ja hänellä oli suunnitelma. Ainakin hänellä oli kansio. Se oli kuntouttavassa työtoiminnassa jo erittäin hyvä alku.

Tampa Bay Buccaneers kohtasi Jacksonville Jaguars seuran, Tampa hävisi 0-19, preseason 3 ottelua, 2 voittoa ja 1 tappio.

Minnesota Vikings kohtasi Baltimore Ravens-seuran, Minnesota hävisi 3-13, kaksi ottelua, 1 voitto ja 1 tappio

Cleveland Browns kohtasi Buffalo Bills-seuran, Browns hävsi 7-31, kaksi ottelua, 2 tappiota (eka ottelu tulos 10-34)

Minnesota Vikings kohtasi NY Giants seuran, Minnesota voitti, 13-10